Rarity on muotisuunnittelija. Hän tekee kauneimmat puvut, hän on itsekin kaunis ja sensuelli ja itsevarma. Hän on pantava nainen, hän on käynyt monessa sängyssä, hikisiä haaroja ja huohotusta, häntä oikeastaan ällöttää sängyt. Ei sitä voi sanoa ääneen. Niin kuin ei sitäkään etteivät miehet ole oikeasti ikinä kiinnostaneet. Hän… no. Hän ei taida olla hetero, mutta mitä sitten, aina voi valehdella itselleenkin.
Raritylla on paljon ystäviä – kauniita ihmisiä, jotka ymmärtävät muodin päälle ja jotka ovat kaikki heteroita ja laihoja ja tyyliin kaikilla on poikaystävä tai vähintäänkin 50 eksää. Mutta Raritylla on myös kirjava konkkaronkka outoja ystäviä. He ovat niin eriskummallisia, ettei hän kehtaa useinkaan viedä heitä muotiporukoiden tykö, se olisi suuri järkytys. Nyt Rarity on kuitenkin Manhattanissa muotiviikoilla, ja ystävät vaativat pääsyä mukaan. Huoh.
Rarity antaa selityksiä selitysten perään. Hän sanoo, että ystävät ovat vain hänen työläisiään. Hän panee ystävänsä raatamaan. Mallisto on saatava valmiiksi ennen muotinäytöstä, ja ystävät ovat oiva apu. Tai siis joo, hän käyttää heitä hyväksi, mutta se on tämän maailman laki että hyväntahtoisia käytetään hyväksi. Raritya hermostuttaa tämä koko muotishow-homma, sillä pitää olla niin viimeisen päälle laittauduttu ja niin edelleen. Hän purkaa ärtyneisyytensä ystäviinsä ja juoksuttaa heitä jos jonkinlaisella asialla. Ystävät pyörittelevät silmiään, mutta auttavat malliston ompelussa, sillä he tietävät, että tämä on Raritylle tärkeää.
Ystävät näyttävät hoitavan hommansa hyvin, joten Rarity menee oleskelutilaan siemailemaan drinkkejä yhdessä hienostuneiden muotiystäviensä kanssa. Rarity oikeasti vihaa siemailla drinkkejä. Ja erityisen paljon hän vihaa hienostuneiden muotiystäviensä kanssa oleskelua. Hän on aina väärässä paikassa. Lipsauttaa suustaan väärät asiat. Hiukset on väärin laitettu ja vaatteet eivät aivan sitä kaikkien uusinta muotia. Vatsa liian pyöreä, vaikka olisi juuri oksentanut. Muut nauravat herkästi hänen jutuilleen ja hymyilevät entistä maireammin kun näkevät hänen jo kuolleet vaatteensa, mutta kohteliaisuuksien ja liimattujen hymyjen takaa paistaa inho.
Jotkut näyttävät ällötyksensä selkeämmin. Kun Rarity saapuu oleskelutilaan, hän uppoaa tervehdyksiin ja small talkiin, kaikki ovat innoissaan mestarisuunittelijan saapumisesta. Mutta Marilyn kasvoilta kuvastuu paljas inho.
Kun kuulumiset Rarityn kanssa on vaihdettu, kaikki suuntaavat omiin tiiviisiin porukoihinsa rupattelemaan. Rarity jää erään pyöröpöydän ääreen makustelemaan omaa pikkuista drinkkiään. Se on yllättävän vahvaa. Rarity yrittää olla irvistämättä. Rarity yrittää asetella herkästi takkuuntuvia hiuksiaan symmetrisille kiehkuroille. Rarity yrittää olla ajattelematta, että drinkissäkin on kaloreita, ja että pöydällä on tarjolla myös pikkuleipiä, joita hänen täytyisi syödä, jos joku istuisi hänen kanssaan samaan pöytään.
Juuri silloin Marily kopistelee korkokengillään hänen pöytänsä luokse, heilauttaa kädellään täydellistä, mustaa ja kiiltävää permanenttiaan, muikistaa huuliaan, kaivaa taskupeilin lululemonin laukustaan ja peilailee tummaa meikkiään hetken. Vasta sitten hän on huomaavinaan Rarityn.
”Ainiin, hei, Rarity”, hän sylkee Rarityn nimen suustaan kuin se olisi jotakin niljakasta.
”No hei, Marily.”
Marily inhottaa Raritya suunnattomasti. Hyi helvetti. Hänen itsekeskeisyytensä, hänen ranskalaisittain korostuva muka-hienostunut puhetapansa, hänen kylmä viehkeytensä ja virheettömyytensä, hänen elottomat silmänsä. Hän inhoaa Marilya melkein enemmän kuin itseään. Melkein.
Silti hän pusertaa hymynsä äärimmilleen ja kysyy: ”No, mites sulla menee malliston kanssa?”
”Voi, oikein hyvin! Kaikki on kondiksessa, mä tykkään erityisesti meidän uudesta mustasta kuosista ja uusista malleista. Ne on kaikki niin hoikkia, ahh, tulee nuoruusvuodet mieleen! Mutta kyllä sitä kelpaa suunnittelijanakin, jo vain, saa nähdä miten uusi sukupolvi menestyy…”
Marily tuntuu unohtavan Rarityn olemassaolon ja vain jatkaa dialogiaan ja… ja. Ja. Samalla sieppaa keksin suuhunsa. Hel. Vet. Ti.
Itseinhon värähdykset kulkevat laineilevana aaltona Rarityn läpi heti, kun hän haukkaisee keksiä. Hän tietää, että turpoaisi. Hän tietää. Hän kiemurtelee pöydän alla, mutta pakoon ei pääse. On syötävä, sillä niinhän normaalit ihmiset tekevät. Kyllä Raritykin syö, muttei tykkää tehdä sitä julkisesti. Mieluummin sitten ahmii omassa rauhassaan kotona, sillä onhan syöminen nyt oikeasti aika ällöttävää.
”…entä sulla?”
Ai, nyt hänen pitäisi vastata. Hän ei ole kuunnellut Marilyn selostuksesta tippaakaan. Hän karistaa kurkkuaan ja sanoo: ”Joo, oikein loistavasti menee malliston kanssa. Ystävät auttavat mua.”
”How sweat!” Marily hihkaisee ranskalaisella aksentillaan ja virnistää typerästi.
He juttelevat vielä hetken niitä näitä, kunnes.
”Oletko sä muuten raskaana?” Marily kysyy muka-tietämättömänä, muka-innostuneena, muka-vilpittömästi, muka-vittu-ja-hyi-VITTU.
”Anteeks mitä?????????”
”Eiku siis mietin vaan, ku sulla ei oo vielä lapsia ollu. Ja ku, noh… olethan sä vähän kurvikkaampi kuin aikaisemmin”, hän sanoo ja muotoilee kasvoilleen anteeksipyytävän ilmeen.
Rarity ei ole uskoa korviaan. Kyllä hän tiesi, että Marily on narttumainen, mutta että kysyä toiselta raskautta. Se on se asia, mitä ei koskaan ikinä saisi naiselta kysyä! Ja hän teki sen vielä niin harkitusti ja tarkoituksella, että hyi helvetti. Ja sitten vielä se, että… Marilyn puhe on totta. Rarity tosiaan on pyöristynyt viime aikoina. Rarity on ehkä syönyt vähän liikaa. Hän on viettänyt niin paljon aikaa yötä päivää juhlivan, kakkusia tarjoilevan Pinkie Pien kanssa. Sitä paitsi se saatanan keksi! Nyt häntä turvottaa.
Rarity ei kykene muuhun kuin haukkomaan henkeään ja ryntäämään naisten vessaan. Oksennuksen ryöppy suoraan vessanpyttyyn, hervoton tärinä, väkisin ulos puskevat kyyneleet, lamauttava itseinho.
Seuraavana päivänä Rarity ei syö aamiaista, ystävilleen hän sanoo, että häntä jännittää liiaksi. On muotishow’n aika. Rarityn mallisto on upea ja uutuudenhehkeä kokonaisuus, hänen mallinsa pyörähtelevät vienosti mutta itsevarmasti lavalla, mutta Rarity ei kykene keskittymään muuta kuin siihen kuinka sulavia heidän liikkeensä ovat, kuinka hoikkia vartalonsa, millaistahan dieettiä heidän tulee noudattaa, yhden silmät näyttävät jotenkin särkyneiltä, voisiko hän olla… Rarity tunnistaa heti omat nuoruusvuotensa, hänen mallinuransa täynnä numeroita ja oksentelua, hetken, jona hän ei ollut enää käypä malliksi, kun selluliittia oli kertynyt kaikesta huolimatta liikaa. Rarity olisi voinut sen jälkeen haistattaa vitut koko sairailla kauneus- ja vartaloihanteille, mennä terapiaan, syödä ja lihoa vailla häpeää, hankkia tyttöystävän, jollaista hän kaipasi, mennä vaikka kaupan kassalle töihin.
Rarity ei valinnut paranemista.
Siksi todellista on vain itseinhon upottavat syöverit, todellista on vain totuttu ja turvallinen. Todellista on numerot ja vesi, todellista on vartalon peilaileminen. Todellista on lamautuminen ja todellista on turtuminen ja todellista kehä, joka jatkuu ja jatkuu, eikä spiraalista ole mahdollista enää irtautua, sillä se on jo osa Raritya. Tavallaan Rarity pitää siitä. Tavallaan se on kaunista.
Todellista on vain bulimia ja siksi Raritya ei kiinnosta paskaakaan, että hän lopulta voittaa mallistollaan muotishow’n ja lehdistöt haastattelevat häntä päällään kimalteleva, liian vartalonmyötäinen iltapuku, shamppanjalaseja kilistetään, ystävät hihkuvat ja hurraavat ja hypähtelevät hänen ympärillään, liian helpolla elämässä päässeet.