Ester tulee tänään ensimmäistä kertaa meille. Emme ole ikinä ennen nähneet kahden, vain jossain kirjamessuilla ison porukan kanssa, jossa olen harva se vuosi häpäissyt itseni täysin. Kun Ester kuitenkin on vähän aikaa meillä, alan rauhoittua. Hän tuntuu ihan pitävän minusta, välillä jopa nauraa tyhmille jutuilleni. Naapurin poika pyytää, että voisi soittaa meille laulun. Suostun. Se on sen yhden laulajan, jonka nimeä en muista, mutta jota olen yrittänyt googletella pitkään ja aina väärillä hakusanoilla. Laulu on kaunis, laulu kertoo siitä, kuinka tuntee olevansa yksin maailmassa, vaikka kaikki ovat tässä, ihan ympärilläsi.
Tuollaiset nyyhkytykset eivät ole koskettaneet minua pitkään aikaan, mutta yhtäkkiä tunnen, että kylmät väreet valtaavat koko aistinkenttäni. Hytisen, en edes kuule laulun sanoja, mutta ne osuvat silti täysin ja ällikällä. Kuin kylmillä jääpuikoilla lävistettäisiin sydäntä. En näe Esteriäkään, mutta pelkään, että hän alkaa itkeä. Uskon että nämä soinnut lävistävät hänenkin sydäntään, joka on jo valmiiksi pelkkää ohutta, rikkonaista kudosta.
Sitten naapurin poika lopettaa ja kumartaa meille.
”Wou toi kyllä hittas”, Ester sanoo täydellisesti, niin kuin hän aina sanoo kaiken täydellisesti, eikä hän onneksi itke.
”Joo. Se oli melkein yhtä hyvä laulaan kuin sä!”
”Okeii??”
”Eikun siis… Sä olet melkein yhtä hyvä kuin Taylor Swift”, yritän keksiä jotain järkevää ja menen vähän paniikkiin.
Mutta Ester vain nauraa, suoraan sydämestä, istahtaa kuskin paikalle ja kaasuttaa autollaan pois. Minulle jää olo, että hän saattaisi tykätäkin minusta.
Olemme Annin kanssa mielenosoituksessa. Rynnimme. Menemme massan mukana ja huudamme. Suomi on nyt oikeassa hädässä, emmekä voi olla hiljaa. Persudiktatuuri on kaadettava. Huudan kaiken vihani, raivoni, turhautumiseni ulos, huudan, sillä haluan raivata oikeudelle tien, totuus palaa tulenroihuisena minussa, ja yritän sylkeä tulipallot ulos. Haluan kaiken ulos sisuksia myöten, vain rakkauden jätän itselleni sydämeen kytemään. Annikin huutaa vierelläni ja on yhtä raivoissaan. Kuinka he saattoivatkaan olla niin itsekkäitä, viedä meiltä kaiken. Ei haittaa, vaikka sota syttyisi. Ei haittaa, vaikka tulisi maailmanloppu. Kunhan tämä ei enää jatku.
Yhtäkkiä huomaan, ettei Anni olekaan enää vierelläni. Ei ole muitakaan mielenosoittajia. Syljen yksin sisuskalustoani ulos jossakin tyhjässä, harmaassa, painottomassa tilassa. Sävähdän, kun huomaan suolistoni lilluvan jossakin ällöttävässä nesteessä maassa.
Äkkiä käsi tarttuu minuun. Ote on niin napakka, etten tajua pyristellä vastaan, ja olen muutenkin pyörtymispisteessä. Tunnen vain hälyttävän ja sykkivän kivun, joka valtaa kaiken. Pian käsi heittää minut johonkin pimeään, kolkkoon paikkaan. Auts. Tuntuu kuin kylkiluut räsähtäisivät rikki, kun sinkoudun voimalla kivikovaa lattiaa vasten, mutta yhtäkkiä kaikki kipu lakkaa. Olen jossakin… ikään kuin huoneessa. Kivisessä, pimeässä, pienen vessaan kokoisessa huoneessa. Ehkä olen kallion sisässä, ajattelen. Sitten huomaan ikkunan, josta kajastaa valo.
Kömmin ikkunaa kohti, nyt kun tarkemmin katsoo, se on yllättävän suuri. Se on pyöreä ja iso mieskin mahtuisi siitä läpi, ellei siihen olisi asennettu ristikkäin kulkevia kaltereita. Pääsen ikkunan luokse, ja hengähdän. Suoraan sen takana, selkä minua vasten, seisoo karski, pyyleähkö poliisi. Ja siellä on myös… Ester! Ester ja poliisi puhuvat kiivaasti, en kuule sanoja, mutta oletan, että Ester on tullut vaatimaan minua ulos tästä karmeasta loukosta.
”Ester näytä sille vittu taivaan merkit! Mä en ole tehnyt mitään!”
Poliisi kääntyy salamana. Hänen kasvonsa ovat inhottavat, kuin leivänpaahtimessa käyneet Vernon Durleyn kasvot.
”Yksikin sana vielä, ja seuraa rangaistus”, hän karjahtaa. Hänen äänensä on pelottava, vähän sössöttävä ja kuitenkin vähän konemainen.
”Okei hyvä herra poliisi”, vittuilen ja ehdin nähdä Esterin varoittavat kasvot.
Poliisi menee suunniltaan, hän sanoo että nyt saan rangaistukseni. Minua ei jaksa kiinnostaa. Hän ottaa todella pitkän metallisen tangon, jonka pää on terävä ja siinä on kuivunutta verta. Hän työntää sen kaltereiden läpi, sitten se kohtaa jo minun sileän ihoni, repii minkä kykenee. En halua vastustella, minua ei edes satu, käsivarsi vain vähän sykkii ja tuntuu lyijyltä. Tekee mieli nukkua, mutta katson hypnotisoituneena, kun terä repii ihoani rikki, aina vain syvemmälle ja syvemmälle. Veri pulppuaa elovoimaisina geyshiireinä ulos, ja ajattelen vain, että satuttamisen on kauneinta mitä ihmiselle voi tehdä. Satuttaminen tai ehkä rakastaminen.
Käsi näyttää pahalta, muttei tunnu. Haavoja ne ovat vain, ei rikkonaisia luita tai sisäelimiä. Poliisi sanoo, että siirrytään seuraavaan. Okei, ei edes paha, ajattelen, mutta pian sisuksiani vääntää kuin luonnoton paine kohdistuisi niihin. Poliisi palaa jonkinlaisen sahan kanssa.
Suljen silmäni. Hyivittuhyivittuhyivittuvittuäläteesitä, toistelen. Kuulen miehen olevan jo aivan lähellä, kohta hän nostaa sahan kaulalleni tai kädelleni tai minne lie. Hyi vittu.
”Hei. Mites nää ihmisoikeudet?” kuulen vieraan äänen. Sitten nujakoinnin ääniä. Sitten hiljaisuutta. Kaltereiden kolina.
Joku avaa miehenmentävän ikkunani. Vähän stalinmaiset, ärtyneet kasvot kurkistavat sisään. Toinen poliisi.
”Joo, Jarkolla on vähän tapana rikkoa näitä ihmisoikeuksia, älä välitä siitä. Voit mennä perheesi luo.”
Poliisi avaa kalterit, ja kömmin ulos. Pikkusellini edessä tosiaan odottaa koko perheeni. Äitini itkee ja näyttää olevan huolesta sekaisin, samoin Taika. Joona näyttää vain vakavalta. Vähän kauempana perheestäni seisovat Anni, Ester ja nyt myös Olivia. Kaikki näyttävät huojentuneilta ja Olivia hymyilee kiusaantuneesti. Juoksen Esterin lämpimään syliin, Anni ja Olivia liittyvät halaukseen.
Olemme jossakin, sillä ei ole väliä. Väliä on sillä että täällä on Anni, Ester ja Olivia, turvani, ainoat jotka ymmärtävät minua. He pitelevät minua kasassa ja he saavat minut heikosti nauramaan. He tuntevat minut ja he osaavat toimia seurassani. Tietävät minusta kaiken, melkein.
Eniten heistä janoan kuitenkin Esteriä. Esterin kauniit, vaaleat, kiharaiset hiukset. Esterin upeat kirjoitustaidot. Esterin halaus, Esterin syli itkukohtauksen jälkeen, Esterin lohduttavat kädet. Esterin hauraus ja haavoittuvaisuus, sydän, joka on runneltu moneen otteeseen, mutta joka jaksaa silti sykkiä. Esterin periksiantamattomuus.
”Haluutko näyttää sitä sun kättä?” Ester kysyy lempeästi.
Käärin hihan, ja Ester katsoo runneltua ihoani, syviä haavoja, jotka eivät koskaan parantuisi täysin. Sitten hän nostaa oman hihansa. Esiin paljastuu aivan samanlainen käsi, jotkut kohdat ehkä hieman arpeutuneempia kuin minun helakanpunaiset haavani, jotkut viillot tuoreempia, voin kuvitella niiden vielä sykkivän kipua. Jotenkin siinä hetkessä minusta tuntuu että Ester on kaltaiseni. Vaikka kätemme ovat arvilla aivan eri syistä, ovat kummankin haavat yhtä syviä. Olemme siinä ja katsomme käsiämme vaiti.
”Ei se sattunu ees paljon”, kuiskaan.
”Ei niin.”
Ester on jo laskemassa hihaansa, kunnes hänen katseensa näyttää osuvan johonkin.
”Kato. Meillä on ihan samassa kohtaa.”
Ja se on totta. Kumpaisellakin on viilto muutaman sentin kämmenen alapuolella. Kummallakin se on syvä ja täsmälleen saman kokoinen, Esterillä vain hieman vanhempi. Henkäisen.
Siinä hetkessä tajuan, ettei se mitä Ester tekee, voi olla väärin eikä tuomittavaa. Hän on tehnyt sitä kauan ja yrittänyt lopettaakin, mutta spiraalista on mahdotonta irtautua. Mutta ehkä… Ehkä, vaikka se onkin kamala ajatus, että vihaa itseään niin paljon, että on pakko satuttaa, ehkä se kuitenkin helpottaa. Se on vain Esterin keino pysyä hengissä täällä sairaassa maailmassa, aivan kuten minullakin oli joskus laihduttaminen. En voi syyttää häntä tai sanoa että nouse jo. Hän on taistelija, joka sivaltaa pahoja viiltoja, ja hän on nähnyt sen minkä minäkin. Voin vain toivoa hänelle parempaa, mutta aina helvetistä ei ole pääsyä ulos.
Sitten katsomme toisiamme silmiin, Esterin silmät ovat siniset ja jäänhiljaiset, ja haluaisin vain murtaa jään ja hakea takaisin sen, joka Ester on ehkä joskus ollut. Taannoin. Hetki venyy kuplaksi ympärillemme, täällä on vain me kaksi, Anni ja Olivia ovat jääneet jonnekin tietymättömiin kauan sitten. Tiedän, etten kykene murtamaan tai edes sulattamaan jäätä. Esterin on tehtävä se itse. Silti olen naiivi ja toivon.
Jokin suuri palaa minussa, jokin satuttamistakin kauniimpi. Se on se tunne, jonka vielä metsien ollessa vapaassa käytössä sain luonnon helmassa, se tyyneys, se että rakastan maailmaa. Nyt siihen on kuitenkin sekoittunut muutakin. Jotain säkenöivää, kipinöivää, muuttuvaa, eikä lainkaan tyyntä. Sellainen pieni, kupliva jännitys mahan pohjassa, joka roihahtaa liekeiksi, kun Ester katsoo minuun. Olen hänen armoillaan, käsitän.
Ester laskee hihansa ja ottaa käteni omiensa väliin. Hän katselee sormiani ja kynsiäni, ainoita, jotka ovat välttyneet runtelulta.
”Sulla on tosi kauniit kynnet”, hän sanoo, ja uppoan johonkin laittoman pehmeään, sillä en muista, milloin joku on sanonut mitään minussa kauniiksi. Ester näkee sen, jota muut eivät näe, tai edes minä itse.
”Lakataan sun täydelliset kynnet”, Ester virnistää, ja niin me teemme.
Niistä tulee historian kauneimmat kynnet.
Minut on määrätty kiipeämään ylös torniin pitkin luisuvia tikkaita. Tietenkin tottelen. Kiipeän itsevarmasti kuin orava tai kummituseläin, sillä minullahan on lihakset. Minut on määrätty tähän aiemminkin, silloin, kun olin seitsemännellä ja jokainen ateria teki kipeää. Silloin tämä oli valtava ponnistus, ja melkein säikähdin jo putoavani, vaikka kai se olisi ollut vain helpotus. En uskonut mielenterveysongelmiin, tai varsinkaan siihen että minulla olisi voinut olla niitä. Kaikilla oli huonoja jaksoja ihan luonnostaankin. Sitä paitsi olen vallan mainiosti selvinnyt tähänkin päivään asti ilman terapiaa.
Tikkaat ovat pitkät, tuntuu, että kiipeäisi loputtomiin, ja treenattukin keho alkaa väsyä. Lopulta kuitenkin pääsen viimeisille askelmille ja ylös asti. Olen voittaja. Pahin on kuitenkin vielä edessä. Ylhäällä on tasanne ja sen päässä pitkä, kapea lankku, ja jossakin kaukana alapuolella siintää kimalteleva meri. Voi joko hypätä tai kiivetä tikkaat vaivalloisesti takaisin alas. Edellisellä kerralla olin niin heikko, että kumpainenkin teko oli kuolettava. Hyppääminen veti kuitenkin puoleensa, ajatus oli tavattoman helpottava. Päättää se kaikki niin yksinkertaisella tavalla. Olin kuitenkin pelkuri.
Tällä kertaa uskallan tehdä sen, mitä en viimeksi. Viuhaan halki ilmain, kaikki on painotonta. Tällä kertaa en kuitenkaan halua murskaantua veden kuulaaseen pintaan. Tällä kertaa luotan, että Esterin kädet ottavat minut vastaan.