Jo pienenä tyttönä kiipeilin puihin. Luulen, että kaikki tienoon lapset kiipeilivät, mutta minä olin kaikista se paras. Olin uhkarohkea, tai ehkä pikemminkin realisti ja muut ylisuojelevien vanhempien pelottelemia. Kiipeilyn jalon taidon opin nopeasti. Opin tunnistamaan, mitkä oksat olivat kestäviä ja mitkä niin lahoja, ettei niille kannattanut yrittääkään astua. Keksin keinot kiivetä niihinkin puihin, joiden oksat olivat niin korkealla, ettei käsi ylettänyt kurottamaan alaoksille. Hypin monen metrin korkeudelta tullen pehmeästi alas kuin kissa, satuttamatta itseäni kertaakaan. Kiipesin latvoihin ja rakastin huojua niissä, saatoin viettää puussa tuntikausia. Kylän muut lapset katsoivat alhaalta kunnioittaen ja ihaillen, mutteivät koskaan peläten puolestani. Minäkään en pelännyt. En edes ikinä pudonnut puusta.
Vartuin, kylän lapset eivät olleet enää kiinnostuneita aikuisten sääntöjä uhmaavasta kiipeilystäni. Elämäni parrasvaloissa päättyi, minusta tuli sen sijaan vieroksuttu ituhippi. Puissa kiipeilyä harjoitin enää salaa öisin, silloin, kun olin varma, ettei minua nähnyt kukaan muu kuin lepakot ja tähdet. Katselin musteensyvää yötaivasta ja muistelin Kalevalan tarua, jossa Väinämöinen oli uskotellut Ilmariselle, että kuusen latvaan kiipeämällä voisi ylettää kuuhun asti. Välillä minusta tuntui, että yletinkin.
Kun puihin ja kiipeämiseen kerran rakastuu, ei rakkaus ikuna hiivu. Asun maalla, olen vuodesta toiseen nähnyt jok’ikinen päivä sadoittain puita, vaan kunnioitus ei kaikkoa minnekään. Ihailen puiden tapaa olla. He eivät ole kuin eläimiä, varsinkaan ihmis-sellaisia, jotka pakenevat totuutta liikkeen voimalla. Sanotaan, ettei mikään kestä, ellei se muutu, liiku. Puu kestää. Puu seisoo paikoillaan satoja vuosia, kasvattaa vain hiljakseltaan vuosirenkaita ja kohtaa totuuden silmästä silmään joka hetki. Ei ole mahdollisuutta paeta. Voi vain sopeutua ja kestää. Tästä asenteesta luulen puiden järkähtämättömyyden tulevan. Meillä on sadoittain vaihtoehtoja, joiden kanssa ähkimme ja painiskelemme. Puilla on aina vain yksi ja he aina tietävät, mitä tekevät. Puiden oleminen on olemisen syvää ydintä.
Olen oppinut paljon puilta, metsältä. Honkien lerpattavat, naavaiset oksat ovat kietoneet minut turvaan. Koivujen kanssa olen ilakoinut kevään ensimmäisiä päiviä ja todistanut hiirenkorvien avautumisen. Metsämättäillä olen torkkunut haapojen huminan tuudittamana. Puut eivät ole koskaan jättäneet minua yksin. He ovat opettaneet yhteyttä, symbioosia, maanalaisten juurien kautta kulkevien viestinjärjestelmien hiuksenhienoutta. He ovat opettaneet, mikä elämässä on tärkeintä. He ovat kuiskineet minun korviini suuria viisauksia, ja minä piskuinen ihminen olen ottanut vastaan. Puut ovat auttaneet minua aina.
Eräänä päivänä he ehdottivat jotakin todella suurta, jonka seurauksena mykistyin tuntikausiksi. Että olla ilman ruumistani, aivojani, olla vain osa jotakin suurempaa kokonaisuutta. Ymmärsin, että harva oli päässyt näin lähelle sitä suurta, mutta minä olin tässä, koska olin aina kuunnellut puita. Mietin, halusinko luopua. Halusinko jättää taakse kaikki aistimukset, ärsykkeet, liikkeen. Liike oli mielestäni kaunista. Rakastin juoksennella metsässä aamuautereen tai iltaruskon aikaan, rakastin kiivetä puihin ja loikkia vesilätäköiden yli. Ja silti, paikallaan olo kiehtoi sitäkin enemmän.
Tänään minä kiipeän puuhun viimeistä kertaa. Tänään näen taivaan viimeistä kertaa sellaisena kuin olen sen vuosikaudet nähnyt. Tänään tunnen viimeistä kertaa uurteisen kaarnan vasten kiipeilystä karhenneita sormiani. Tänään itken viimeiset kyyneleeni. Vedän viimeiset henkäykseni. Tänään painaudun tiukasti runkoa vasten ja tunnen yhteisen sykkeen vahvemmin kuin koskaan. Tunnen oman pulssini hidastuvan, sulautuvan yhteen niiden kumeampien, ikuisempien sykähdysten kanssa. Tunnen kaarnan puskevan ihostani läpi muuttaen sen osaksi runkoa. Tunnen aistieni vapautuvan jatkuvasta reagoinnista ja aivojen prosessoinnista. Tänään tulen yhdeksi puun, tai maailman, sielun kanssa.
En minä ole kuollut, ehken eläväkään, mutta oleva minä olen. Yhteytän, sykin ja keskustelen muiden puiden kanssa. Ja viimein minulla on juuret, tarkoituskin. Jos menet metsään, voit löytää minut. Epämääräisen muhkuran pihlajan, petäjän tai minkä tahansa puun rungossa. Tietämätön saattaisi kutsua epämuodostumaksi tai jopa kasvaimeksi, mutta yhtymäkohta se on vain. Voit kiivetä puuhun ja painaa kasvosi vasten minua, kertoa oman tarinasi. Minä kuuntelen kyllä. Jos oikein kovasti toivot ja halajat, voit itsekin tulla osaksi. Silloin Metsola saa taas yhden pahkan lisää.