Kiipeän hopeakuuseen. Olen tullut vanhan kouluni pihalle, ja nyt teen sen mistä silloin aina haaveilin. Maa on lumessa ja oksat jäässä, pakkasta on 20 astetta, mutta sellaiset pikkuseikat eivät minua estä. Tänään olen elossa ja tänään aion kerrankin elää. Kiipeän ensimmäisille oksille, ne ovat yllättävän tukevat ja jämäkät, ne kannattelevat minua. Jatkan kiipeämistä.
Oksat raapivat ulkohousujani ja takkiani, mutta mitä sitten. Kaarna on ihanan tuntuista, vanhat uurteet tuntuvat pitävän sisällään jotakin kauneutta, joka on kadotettu jo aikapäiviä sitten. Ne ovat tuttuja ja turvallisia, ja puu hyväksyy minut. Puu antaa minun olla tässä ja kiivetä, sillä tämähän minun luontoni on. Yritän ajatella, että olen sademetsässä, kiipeän puussa niin kuin esi-isäni kauwan, kauwan sitten: silloin, kun ei vielä tiedetty muuta kuin luonnosta ja yhteydestä ja sen vaalimisesta. Kuinka väärin onkaan, että yhteys on pyritty tieten tahtoen tuhoamaan. Tämäkin hopeakuusi vain jalostettu, ei oikea, vapaa ja villi.
Silti hän on. Silti hän suojelee. Vaikka olen tuhoaja, hän päästää minut lähelleen. Haisee neulasilta ja metsältä ja pihkalta ja kirpsakalta pakkaselta. Hopeakuusi kätkee minut oksiensa syövereihin, ja olen pakahtua.
Kiipeän yhä korkeammalle, vanha koulurakennus ja ihmiset alapuolellani ovat piskuisia vain, itse olen ylhäällä, ja vaikka vatsanpohjaa kipristääkin, tämä tuntuu juuri oikealta. En käsitä, miten joku on voinut viettää elämänsä kiipeämättä kertaakaan puuhun, huojumatta kertaakaan smaragdilatvassa ja kokematta sitä korkealla olon huimaavaa ja juovuttavaa tunnetta. Olen jo melkein latvassa.
Sitten pysähdyn. Huomaan linnunpesän oksanhaarassa. Pesä on pieni, mutta taitavasti rakennettu, oksat on sommiteltu kauniisti, millainen työ sen muovaamisessa onkaan ollut. Nyt se on hylätty ja täynnä lunta, mutten silti halua rikkoa pikkuisen nokan luomusta. Ajattelen, että täällä pesässä joku on kasvattanut lapsensa. Täällä pikkuiset linnunpoikaset ovat kerjänneet ruokaa ja emo on raatanut, kunnes lapset ovat vahvistuneet ja päässet omille siivilleen. Millainenkohan ensilento on ollut? Kuinka hurjalta pienestä poikasesta on mahtanutkaan tuntua ensiponkaisu taivaan ääreen vailla varmuutta siitä, kantaisivatko uunituoreet siivet. Kuinka huumaavaa on ollut lopulta oppia luottamaan omiin siipiinsä ja nähdä avara maailma. Tämä pesä kätkee sisälleen hoivan, yhteyden ja kauniita muistoja – miten mitään näin haurasta voisikaan rikkoa?
En jatka enää kiipeämistä, sillä en halua vahingossakaan tehdä pesään pienintäkään jälkeä. Vaikka naiiviahan ajatteluni vain on: ei mikään säily, pesä on vain osa kaikkeutta ja kehää ja hajoaa tomuksi ajallaan. Nyt se kuitenkin on vielä tässä, ja haluan että se pysyy edes pienen viivähdyksen verran.
Olen nyt tarpeeksi ylhäällä, vain muutaman metrin latvan alapuolella. Täältä näen kaiken. Voin katsella viereisessä kuusessa raakkuvia variksia kerrankin samalta korkeudelta, näen alhaalla kuka mihinkin epäolennaisuuteen kiiruhtavat ihmiset, jotka eivät halua tai kykene pysähtymään. Näen pihan muut puut, joidenkin latvat ovat jopa alapuolellani, haistan raikkauden, ja voin kuvitella taas itseni esi-isien luokse. Puussa keinumisessa on jotakin niin vahvaa ja ikiaikaista. Tuuli heiluttaa lasvustoa, ja ajattelen olevani kerrankin vapaa.
Lapsena olin vapaa, en välittänyt ohikulkijoiden katseista ja saatoin milloin vain miettimättä vetäistä kärrynpyörän tai pysähtyä katsomaan kuvankaunista maisemaa tai rallattaa kuuluvalla äänellä. Lapsena saatoin katsoa kuvia itsestäni ja ajatella olevani kaunis. Silloin tunsin yhteyden ja osasin puhua koirien ja sammakoiden kanssa. Jonain päivänä se vietiin minulta, tai en ole varma, veinkö minä sen itse. Jonain päivänä piti asettua normeihin ja muotteihin ja lakata leikkimästä ja ihastelemasta maailmaa. Jonain päivänä piti aikuistua.
Ja sitten kuitenkin. Vielä tänäkin päivänä juoksen neljällä jalalla auringon kultaamassa lumihangessa ja leikin olevani pantteri, kun kukaan ei katso. Vielä tänäkin päivänä hyppelehdin autioilla kaduilla, tanssin ja laulan niin kovaa kuin ääni lähtee, juoksen ja riemuitsen ja uhmaan kahleita. Vielä tänäänkin kiipeän korkeiden lumikasojen päälle ja hypin kinosten rinteitä alas saaden lunta rukkasteni alle. Vielä tänään pysähdyn katsomaan harakkaa tai kerrostalon ikkunasta tuijottavaa bengalia ja yritän ymmärtää heitä. Unissani ja tarinoissani juoksen heidän kanssaan eikä normeja tai kahleita ole. Ei minulta ole vielä riistetty vapautta, ainakaan ihan kokonaan.
Olen korkealla, mutta hopeakuusi on oikeastaan kehto. Auringon säteet siilautuvat oksiston lävitse suoraan luokseni ja olen valossa. Minua ei pelota. Vaikka putoaisin, levittäytyvät tiheät, jämäkät oksat allani kuin kestävä, monikerroksinen turvaverkko. En koskaan ole pudonnut puusta.