Meren aallot lyövät rantaan, viseltävät suruhaikuaan. Seison rantatörmällä, katselen tuota ihmeellistä, vapaana kiemurtavaa vedenpintaa, joka ulottuu silmänkantamattomiin. Sinne, missä horisontti ja meri kohtaavat, missä on maailman laita. Yritän siristää silmiäni, nähdä loppuun saakka, mutta erotan vain aallokon, vaahtoavina kuohuvat lakkapäät. Avaan huolella punotun palmikkoni ja annan kostean meri-ilman leikitellä hiuksillani.
Minä vanhassa elämässäni, kaupan kassalla piippauttamassa ostoksia ja hymyilemässä ihmisille väkinäisesti, toivottamassa mummoille hyvät huomenet ja päivät. Eräänä päivänä Needa astumassa kaupan kassalle ja katsomassa minua suoraan silmiin. Minä rakastumassa päätä pahkaa Needan akvamariinin sinisiin silmiin, leväntuoksuisiin hiuksiin ja näkinkenkäkorvakoruihin. Needa iskemässä silmää minulle, minä flirttailemassa takaisin, Needan huulet hiuksissani. Minä ja Needa makaamassa meren rannalla ja kuuntelemassa elämän kohinaa. Needa raottamassa valheen verhoa, kertomassa ettei mikään siitä ollut totta. Entisestäni.
Kuuntelen meren sointuja, joita se on hionut niin pitkään. Joita se uskaltaa lurautella täysillä. Toisinaan ne ovat verkkaisempia, toisinaan meri riehuu täysin hallitsemattomana. Se ei tarvitse kontrollia, sillä se on mahtavin tältä koko planeetalta. Se on luonut elämän, sen ei tarvitse esittää mitään. Laskeva aurinko luo veden pintaan väräjävää kultaa. Ajattelen aina, että pinta on Iseeviot-peili, näkee kaiken ja kaikkialla. Meri on aina totta.
Minä ja Needa pakomatkalla. Sivilisaation luhistuminen, koneistuminen, me onnekkaat, jotka tajusimme ajoissa. Minä ja Needa rakentamassa omaa pientä paattiamme. Minä ja Needa seilaamassa meren kuohuissa. Needa katsomassa tähdistä suuntaa, minä liuwuttamassa sormeani suolaisessa merivedessä. Minä ja Needa nukkumassa paratiisisaarilla, kuuntelemassa lintujen säveliä. Minä ja Needa maistelemassa mehukkaimpia hedelmiä. Needa ruokkimassa papukaijoja ja temmeltämässä vompattien kanssa, ihastelemassa kasvien kauniita tekstuureita. Needa hengittämässä rintaani vasten.
Aurinko on jo painunut mailleen, värit matkanneet toiselle puolelle maapalloa kenties ilahduttamaan jotakuta. Meri on tumma ja arvaamaton, jopa pelottava. Aallot lyövät taukoamatta rantaan, on kuin meri hengittäisi. Jos vain hyppäisi tuonne mustien laineiden sekaan, antautuisi kaikkeudelle ja matkaisi maailman laitaan saakka. Meren armoille kuoleminen olisi tenhoa. Ruumiskin kelluisi, eikä enää tarvitsisi myllertää pohjamudissa.
Meri muuttumassa aina vain arvaamattomammaksi, vihaisemmaksi. Meri raivoamassa, Needa huolestumassa. Needa jauhamassa päivät pitkät vääryydestä, yöt kieriskelemässä kohmeisilla lattialankuilla. Needa itkemässä ja kuiskaamassa minulle, ettei meri voi enää hyvin. Needa yrittämässä. Needa keräämässä roskia ja suojelemassa Tuonelan joutsenta öljyvuodoilta. Needa houkuttelemassa haukea turvaan, ettei Väinämöinen saisi tehtyä tämän lihasta soppaa ja leukaluusta kanteletta. Needa kutsumassa itse Iku-Tursoa kaksintaisteluun. Minä purtemme pohjalla hirvittyneenä ja epäröiden, sulkemassa silmäni apokalypsilta. Sulkemassa silmäni mereltä ja Needalta.
Huokaisen. Käännän katseeni irti merestä. Monen tunnin katselu alkaa tehdä jo liian kipeää. Muistot puskevat pintaan, aikojen rajapinnat murskaantuvat. En voi olla miettimättä, kuinka epäreilua on, että saan edelleen olla tässä katselemassa liikehtivää merta. Vain pelkuruuteni tähden.
Needa käymässä viimeiseen taistoon. Kutsumassa Iku-Turson pintaan. Needan silmissä sekunnin murto-osan häivähtävä pelko, sitten silkkaa päättäväisyyttä. Needa iskemässä tikarinsa Iku-Turson suomuiseen ihoon. Needa tuhoamassa. Needa tuhoutumassa.
Itse asiassa me kaikki olemme merta. Olemme joskus olleet osa sitä, myöhemmin nousseet oman muotonsa ottaneina orgasmeina ylös alkumerestä. Silti olemme yhä täynnä vettä, se virtaa elimistössämme, maan alla pohjavetenä, kiertää sieltä meriin, haihtuu ilmaan, sataa uudelleen alas ruokkien solujamme taas tuoreiksi. Vesi, meri liikkuu jatkuvasti, muuttuu, elää. Vaikka kaikki muu katoaisi, meri pysyy. Tuntemistamme taivaankappaleista vain Maalla on valtameriä.
Istuudun rosoisen kiven päälle, sipaisen harjani korvan taakse, ja siinä se on. Ensimmäinen kyynel.