Mä kuvittelin sut.
Sun kädet oli ihanasti mun vyötäisillä, huulet hiuksissa. Sä kuiskit mun korvaan hassuja sanoja ja olin tukehtua naurusta. Sä olit ihana täydellinen, mä olin hulluna suhun. Me istuttiin takkatulen ääressä paistettiin maissikiekkoja ja mä pystyin syömään, koska sä olit siinä, auttamassa, tukemassa, sanomassa, että mä olin vahva, ettei ollut mitään hävettävää, että olin täydellinen, ihana, vaikka oikeasti sä se täydellinen ja ihana olit.
Mun oisi pitänyt tajuta, että unelmat särkyy, kuvitelmat kuihtuu nopeesti, mutta tää kuvitelma tuntu kestävän yllättävän kauwan, se oli yllättävän todellinen ollakseen pelkkää kuvitelmaa. Sä olit.
Mun kuvitelmassa mä olin kaikkein heikoimmillani, mutta mä en ollut yksin. Mä makasin sängyssä, hytisin, itkin, mutta sä tulit mun viereen, ja vaikka mun sisällä edelleen myrskysi, ehkä myrsky kuitenkin tyyntyi hieman. Sä olit rauhallinen, sun elämä oli joogaaminen ja meditoiminen, luonnossa käveleskely, rahas sä nyit jostain sun pitämästä luontoretkeily-yrityksestä.
Mä en oo myöntäny tätä itellenikään, mutta vittu mä kadehdin sua. Sun ainoo jumppa oli joogaaminen, ja silti sun vartalo –
Sä passitit mut psykiatrille ja klinikalle. Sä olit mun tukena, kun mä itkin potkin huusin raivosin että vittuvittuvittu mä en pysty että mä haluan kuolla että mä haluan viiltää itseäni ja hyi helvetti ja sä et antanut. Sä hyssyttelit vain, ihan kuin maailma olisikin paikoillaan, vaikken mä ollut.
Yhden kauhean illan mä muistan. Sun ja hoidon ansiosta mä olin jo pikkusen parempi, ihan pikkusen. Mutta se ilta oli huono. Hyvin huono. Mä ajattelin, ettei mulla ole virkaa tässä maailmassa. Että mitä sitten, mitä helvetin väliä? Siihen aikaan sulla oli tapana syöttää mua säännöllisin väliajoin, en suostunut koskemaan muuhun kuin Pilttiin, en vain kyennyt. Mutta sitä Piltti-sosetta sä tungit aina mun suuhun, mä en olisi itse kyennyt. Se yksi purkki. Mangon makuista. Jonkin lempisose, varmaan minunkin vielä silloin kun.
Mä katsoin siihen purkkiin. Okei, nyt on taas aika. Mutta mä olin turvonnut, helvetin turvonnut ja läski ja mä en ollut saanut edes käydä salilla, niin se psykiatri oli sanonut, että mä olin sairas, ja pah! Tää maailma oli sairas, mä en. Mulla ei ollut sitä mitä ne väitti mä en suostunut uskomaan sitä. Mä, mä…
Mä aloin itkemään, taas kerran. Mäenpystymäenpystymäenpystyenpystyeieiei. Se soimasi mua, mä soimasin mua, 2 kiloa, 2 kiloa, mistä nekin oli tullut? Munhan pitäisi lihoa, mutta ei, miksi lihottaa itseään kun on jo valmiiksi niin vitun, niin vitun – hyi helvetti. Sä katsoit mua meripihkanvärisillä silmilläsi, raotit mun suuta, tungit Pilttiä mun huulien väliin, tuijotit suoraan silmiin hypnoottisesti. Yleensä se rauhoitti, yleensä se auttoi, sai mut syömään sen Piltin.
Mutta tänään. Tänään se ei tepsinyt, mun suuhun valui räkää ja Pilttiä samanaikasesti, sä pakotit mut nielemään, oli pakko oli pakko. Yksi lusikallinen. Koko muu purkki vielä jäljellä.
Toinen. Mahaa kouraisi. En mä silti tuntenut nälkää, en ollut tuntenut pitkään aikaan. Jotain nestettä nousi kurkkuun.
Kolmas. Helvetti, mä oikein tunsin kuinka mun pallokala paisui entisestään, tuntui että se räjähtäisi ja –
Neljäs. Viides. Kuudes.
Ja sylkäisy.
”Sä et voi tehdä mulle tätä, lähde pois! Saatana lähde pois! Mä menen ja tapan itteni ja sä et voi estää mua, mun elämä ei ole korjattavissa enää, MÄ EN VITTU SYÖ MITÄÄN PILTTIÄ!!”
Ja mä ryntäsin ulos. Mä en tienny mitä tehdä, vain sen, että oli saatava ne kaikki turmelevat aineet pois elimistöstäni. Sen, kuinka mun vatsa ja pylly hölskyi juostessa, mun kuntokin oli mennyt.
Mä huuuuuuuuuuuusin. Huuuuuuuuuuuuuuuusin. Mä oli huuuuuuuuulllluuuuuuuuuuuuu! Ja hulluthan tappaa ittensä.
Mä syöksyin yhden kuusen alle. Likaisten, mullalta maistuvien sormien maku kurkussa, vaistonomainen yökkäys, sisuskalut jotenkin vinksallaan, sisälle tarkoitettu pakotettu tulemaan ulos, oksennuksen virta, puistatus. Ei sitä tullut paljon. Yritin vielä. Ehkä eilisiä ruokia vielä tulisi? Mutta ei ollut, ei ollut muuta kuin mahanestettä.
Lyyhistyin. Toivoin, että olisin kuollut siihen paikkaan, että täällä metsässä olisi hiiviskellyt joku murhaaja aseen kanssa ja laukaissut.
Kuului vain lintujen laulua.
Pakko nousta ylös jos aikoo tappaa itsensä.
Ja mä juoksin, tunsin jalkojen tutisevan allani, ne eivät olisi tahtoneet kantaa, juoksin ympyrää, väsytin itseäni, näin ne turhat rasvat lähtisivät, hahaa. Jalat pettää alta, rojahdan, yritin nousta, wau, kun taivas olikin sininen. Tunsin että minulla oli siivet niiden avulla nousin ilmaan leijailin lähimmän kuusen luokse aloitin tappourakan. Ei ollut järkevämpääkään keinoa. Pään hakkaaminen kuusen runkoon auttaisi. Tappaa itsensä. Hassu sana. Kuka hullu tappaisi itsensä? Kuuseen hakkaamalla? Minä tietenkin.
Keijut lentelivät ympärilläni, sanoivat, jatka, jatka. Hakkasin, lujaa, lujaa, yhtäkkiä olin käpytikka, minun piti rakentaa pesä poikasilleni, ai että. Minulta kyllä munia riittäisi, ehkä niiden pyöräyttäminen saisi turvotuksen laskemaan. Aaaaargh turvotus. Miksi? Miksi minä? Miksi juuri minä olin tällainen typerä lihapallero, enkä voinut elää normaalia elämää? Minusta saisi hyvää possunruokaa. Tosiaan, possut odottivat jo nälkäisinä ympärilläni ja, ja –
Sitten näin sinun kasvosi, huolesta kipeinä ne loistivat kaiken pimeyden keskeltä. Lopetin.
*
Kuten sanoin, se kaikki oli kuvitelmaa. Miksi muuten en olisi nähnyt sinua enää ikinä sen illan jälkeen? Miksi muuten makaisin täällä osastolla nyt jo ties kuinka monetta viikkoa, hourailemassa, kykenemättä syömään, tiputuksessa, kykenemättä tajuamaan ympäröivää maailmaa, kykenemättä saamaan ajatuksiani irti niistä meripihkanvärisistä silmistä, kykenemättä. Multaisten sormien maku yhä kihelmöimässä kielellä.