Iina ei tykkää istua pitkiä aikoja luokassa. Jalat puutuvat, opettajan ääni virtaa sumuisen pääkopan läpi liian kovana, ihmiset hänen ympärillään ovat kaikki kääntyneet kaveriporukoissa kuiskuttelemaan toisilleen, opettajan katse tuntuu aina syynäävän häntä ja hänen olemattomia muistiinpanojaan. Kyllä Iina jotain yrittää aina saada opettajan puheesta irti, mutta se ei välity hänen aivoihinsa selkeinä äänteinä ja niistä muodostuvina sanoina, vaan puuroutuu sössötykseksi, josta ei saa tolkkua.
Perintötekijät. Alleelit. Albiinojen punaiset silmät. Jos albiinon silmä heijastaa tarpeeksi sinistä valoa, voi se olla violettikin. Ja niin edelleen. Ja niin edelleen.
Iina suunnittelee treeniä, jota voisi tehdä koulun jälkeen, kun oppilaat alkavat valua pois luokasta virtana, johon Iina hieman liian myöhässä yhtyy. Alleelit. Albiinot. Violetit silmät. Iina muistaa tunnista jotakin, se on saavutus. 150 kaloria. Hyi helvetti.
Käytävällä Veera tulee vastaan, Iina on niin ajatuksissaan, ettei meinaa huomata, mutta Veera pysäyttää hänet.
”Oliks tää sun vika tunti?”
”Joo.”
”Munki! Haluutko tulla samaa matkaa? Jos käytäis vaikka kaupassa…?”
”Ei.”
”Kyllä me voidaan vaan kävelläkin…”
”No voit vittu tulla kympin lenkille mun kanssa jos niin paljon kiinnostaa.”
Kotiovella löyhkä tunkeutuu sieraimiin. Taloa ei ole siivottu pariin kuukauteen, roskikset ovat viemättä, aluslakana ja peitto ovat mytty sängyn jalkopäässä vain, Novelle-pulloja lojuu lattialla, keittiön pöydällä paistinpannu, johon on poltettu jotain pohjaan, tyhjennettyjä valmisruoka-astioita, sipsipusseja, homehtuneita hedelmiä… Karkkipussi. Karkkipussi, jonka Iina oli eilen mennyt tyhmyyksissään ostamaan kaupasta. Fazer Tutti Frutti Besties 500 g. Kaloreita 1790.
Ahdistus ja himo iskevät saman tien. Karkki karkin perään kulkee suuhun kuin Iinan käsi olisi riivattu eikä omansa. Jokaisen karkin kohdalla kalorit oikeastaan tuntee, mutta vittu. Iina syö ja syö, se sikamainen, kontrolloimaton puoli on ottanut vallan. 1790 kaloria. Liian nopeasti pussi on tyhjä, liian nopeasti Iina täynnä. Sika. Iinan kädellä on oma tahto, se hapuilee vielä jääkaappia, josko sieltä sittenkin löytyisi jotain hyvää, makeaa, lihottavaa. Älä. Älä.
Lopulta Iina saa käden kuriin, mutta ahdistus, ahdistus on niin suurta ettei sitä kykene kuvailemaan. Sen tuntee vain jos on itse käynyt helvetissä. Iina tietää helvetin. Helvetin, jossa keho huutaa hälytystään ja aivot ahdistustaan. Mieli sanoo, kuole. Elä laihana tai kuole, jos et kykene kontrolloimaan itseäsi. Iina vapisee hervottomana vessan lattialla. Jaksaa kohottaa päätään sen verran, että oksennus osuu suurimmaksi osaksi pönttöön. Sen oksennuksen löyhkä ja ilkeä tunne kurkunpäässä ja sisäelimissä. Iina on jo tottunut. Luulisi.
Silti hän vapisee vielä vessan lattialla aikansa, itkee itseinhon myrkkyä ulos ja haluaa vain päästä pois helvetistä. Sitten hän ryhdistäytyy, kokoaa itsensä ja lausuu ääneen kammottavalle peilikuvalleen: jos olen laiha, pidän itsestäni, vielä joku päivä mä näytän sulle, saatana. Hän näyttää keskisormea peilikuvalleen ja pukee lenkkivaatteet päälle.
Metsäpolulla ainuttakaan kyyneltä ei enää virtaa. Vastaan tulee lihavia ihmisiä, jotka eivät osaa pitää itsestään huolta, jotka syövät alati roskaruokaa ja lenkkeilevät ehkä pari kertaa viikossa, he ovat paljon hitaampiakin kuin Iina, tulevat ja menevät, näyttävät onnellisilta ja autuaan tietämättömiltä, nauttivat elämästään, helvetin siat. Iina juoksee vaikka henki vinkuu ja lihakset huutavat hoosiannaa, vaikka näkökentän laitamilla välkkyy mustia pisteitä ja oksennuksen kitkerä maku tuntuu yhä kurkussa. Iina ei ole sellainen kuin vastaantulijat. Hän ei koskaan enää retkahtaisi. Hän on kontrollissa.
Hän on kontrollissa.