Aallottaren syleilyyn

On viileä ja sateinen päivä. Tuuli piiskaa puhureitaan merelle, saa aallot kasvamaan yhä korkeammiksi, tyrskyämään yhä raivokkaammin. Kaduilla ihmiset kiiruhtavat kuka mihinkin suuntaan sadetakit ankeasti vettä valuen, sateenvarjot olilla keikkuen. Ruskeaan karvatakkiin sonnustautunut nainen soittaa haitarilla romanttista musiikkia kadun nurkassa rahakippo edessään – hänen tapansa saada elantoa, pysyä hengissä. Kalan ja ranskalaisten rasvaa tihkuva tuoksu kantautuu korttelin ravintolasta ja käännyttää monet nälkäiset kulkijat tihrustamaan ikkunassa komeilevaa menua. 

Merestä erkanee joki, joka halkoo pikkukylän. Sen yli ei pääse kuin kapuamalla puista siltaa pitkin, sillä joessa vellovat voimakkaat virtaukset, jotka voivat syöstä kokeneimmankin uimarin kuolemaan. Asiaa ei avita ollenkaan terävät kivenlohkareet, joiden reunoja pilkahtaa näkyviin milloin mistäkin aaltojen kuohunnan seasta. 

Luulisi, että kukaan ei tällaisen myrskyn vallitessa uskaltaisi kavuta joen yli kulkevalle huteran näköiselle sillalle, mutta kun oikein tarkkaan katsoo, ohuella kaiteella näyttää istuvan kaksi ihmistä. Aivan vieretysten, kuin he olisivat pari. Toinen rutistaa toisen tiukkaan halaukseen, ja tämä vastaa siihen voimattomasti. Hetken aikaa he ovat vain sulautuneet toisiinsa, kunnes irrottavat otteensa jotenkin vaivaantuneen ja raskaan näköisesti. 

Molemmat henkilöt näyttävät olevan tyttöjä. Toisella on kastanjanruskea, siististi huoliteltu polkkatukka ja valkoinen oversize T-paita. Toisen taas peittää kauttaaltaan ylisuuri, musta huppari, jonka huppu on vedetty tiukasti pään yli. Hänen naamaansa hädin tuskin erottaa hupun alta, sieltä pilkahtaa vain muutama otsalle valahtanut vaalea hiussuortuva. Hän näyttää istuvan jotenkin lysyssä, murtuneen näköisenä. 

Sitten hän hautaa kasvot käsiinsä ja alkaa täristä hallitsemattomasti. Hän näyttää itkevän. Tyttö tutisee niin kovaa, että näyttää kuin hän menettäisi tasapainonsa hetkenä minä hetkenä hyvänsä. Hänen vierellään istuva polkkatukkainen tyttö näyttää huomaavan saman, sillä puristaa itkevän seuralaisensa tiukasti kainaloonsa ja kuiskii jotain lohdullisesti tämän korvaan. Kyyneleitä vuodattava tyttö kuiskaa jotain takaisin ja kyynelpuuskat ravisuttavat hänen kehoaan vain entisestään. Polkkatukka rutistaa häntä entistä tiukemmin, ja tällä kertaa hän vastaa halaukseen kaikilla voimanrippeillään. 

Sitten polkkatukkakin purskahtaa itkuun. Hetken he vain molemmat värisevät siinä ääneti, vuolaita kyynelkarpaloita purskautellen. Heidän ilmeistään kuvastuu vuosien mittainen tuska, he ovat molemmat varmasti tuhansina sirpaleina, mustahupparinen tyttö ehkä vielä hienompina kuin polkkatukka. Tuska on niin käsinkosketeltavaa, että jos kuka tahansa vastaantulija sattuisi kulkemaan heidän ohitseen sillalla, tämä varmasti purskahtaisi itsekin kyyneltulvaan. 

Sitten polkkatukka kääntää mustahupparin pään, katsoo tätä suoraan silmiin, joissa sävähtää kipu ja painaa huulet tämän huulille. Mustahuppari vastaa suudelmaan, ensin hieman epävarmasti, mutta sitten hänen hartiansa rentoutuvat, ja hän keskittyy vain siihen hetkeen, kun toisen tytön huulet painuvat hänen omiansa vasten. 

Tytöt menevät kiihkoon, suutelevat vain entistä raivokkaammin, himoitsevat toisiaan… Kunnes ovat horjahtaa sillan kaiteelta. Heidän kasvoiltaan kuvastuu puhdas järkytys, ja kaksi magneettia irrottautuu toisistaan. Maaginen hetki on ohi, ja maailma jumauttaa taas heitä suoraan kasvoihin. Yhtäkkiä tyttöjen ilmeet ovat taas yhtä väsyneet, kalpeat ja murtuneet kuin suudelmaa ennenkin. 

“Tehdään se nyt”, mustahupparisen tytön heikko ääni särähtää ilmassa. Toinen tyttö vain nyökkää silmät taas kyyneleitä tihkuen. 

He nousevat hapuillen seisaalleen huteralle, lahon näköiselle kaiteelle, katsovat toisiaan silmiin ja puristavat toinen toistensa kättä. Polkkatukka näyttää siltä kuin yrittäisi sanoa jotain, mutta hänen huulensa vain liikkuvat, eikä kurkusta kuulu pihaustakaan. Mustahupparinen tyttö vain pudistaa päätään voimattomasti ja tärisee itkun voimasta. He puristavat toisiaan käsistä entistä tiukemmin rystyset valkoisina. Näyttää kuin he viestittäisivät sen avulla toisilleen jotain, ehkä he yrittävät lievittää edes vähän toinen toistensa kipua. 

Kuin sovitusta merkistä he ponnistavat molemmat samaan aikaan, hyppäävät aallottaren syleilyyn yhä käsi kädessä. Ehkä siellä heidän ei ole kiellettyä rakastaa. 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *