Katson sinua suoraan syvänsinisiin silmiin. Ne suorastaan hehkuvat vilpitöntä rakkautta. Sitten ne sulkeutuvat, ja työnnät huuliasi eteenpäin. Minua hymyilyttää se, kuinka muikeilta ne näyttävät, ja työnnän omianikin lähemmäs. Välimatka kuroutuu sentti sentiltä umpeen, huulemme lähenevät sentti sentiltä toisiaan. Tunnen mansikantuoksuisen hengityksesi aivan lähellä omaa suutani ja kikatan ihan vähän.
Kunnes lopulta huulemme hipaisevat toisiaan, painuvat ahnaasti toisiaan vasten. Minun rohtuneet, kapeat huuleni vasten omiasi. Pehmeitä, mansikkaisia, unenomaisia. Huulemme ovat kuin luodut sopimaan yhteen, kuin palapeli, jossa on vain kaksi palaa.
Niin kuin olemme mekin. Olemme täydellisiä. Ennen en uskonut, että täydellisyyttä on olemassa, mutta sinä opetit minulle, että mikä tahansa voi olla täydellistä, jos siitä vain itse tekee sellaista. Me olemme tehneet.
Sinä kokosit minut aivan pienenpienistä sirpaleista. En uskonut, että minusta vielä tulisi ehjä, mutta enää minua ei piinaa jatkuva pelko, että jonain päivänä muutun niin hiuksenhienoksi tomuksi, ettei sitä saa enää mitenkään kerättyä kaikkea kokoon. Minussa ei ole enää kuin muutama lähes olematon halkeama, ja sinä korjaat nekin läheisyydelläsi.
Mutta nyt. Keskityn täysin siemauksin vain tähän hetkeen. Huulemme toisiaan vasten, kielemme toistemme suissa. Kaatuminen sängylleni. Suukottelusi kaulaani vasten. Pehmeät kätesi, jotka napsauttavat varovaisesti rintaliivini auki. Kätesi hivelemässä rintojani. Minun käteni silittämässä täydellistä selkääsi. Jokainen selkänikamasi. Mynthonilta tuoksuva hengityksesi. Hyvinvoivat hiuksesi. Ja lopulta kädet, jotka vetävät pikkuhousuni alas ja tunne, kun minun sisälläni on jotain muutakin kuin vain minä itse.
Näitä hetkiä varten minä elän. Nämä hetket tekevät minusta kokonaisen. Minusta tuntuu, että kuulut sisälleni. Ehkä vielä jonain päivänä sisälleni kuuluu kolmaskin elävä olento, meidän kahden tuotos. Silloin palapeliin yhtyisi kolmaskin pala.