Mä muistan vieläkin sen piknikin kesäisellä rannalla, kun aurinko viipyi vielä hetken maillaan ja kaikki oli kaunista, unenomaista. Oli viileää, tuuli puhalsi, mutta se ei meitä haitannut. Me rynnättiin pyyhkeet päällä veteen, leikittiin vesisotaa, kiljuttiin kuin mitkäkin lokit konsanaan. Me oltiin iloisia, onnemme kukkuloilla, sokerihumalassa, niinkuin jotkut sanoo. Ei, me oltiin humalassa toisiimme.
Aurinko loi viimeisiä iltasäteitään, mutta me sen kun jatkettiin. Me hihkuttiin pyörittiin ympyrää annettiin tuulen pöllyttää märkiä hiuksiamme virnisteltiin mielipuolisesti sukelleltiin tehtiin käsilläseisontaa vedessä räiskytettiin aaltoja.
Sitten, kun aurinko lopulta painui horisonttiin, me kahlattiin hämärtyvän kesätaivaan alla poppelipuun juurelle rantaan. Oli jotenkin niin avara, vilpitön tunne. Euforia sykki vielä tyrehtymättömänä suonissa, olin voimakas, me olimme. Lokit kirkuivat taivaalla ja syöksyivät tuon tuosta mereen.
Niin me sitten vain hetken aikaa kuunneltiin aaltoja, niiden kuisketta, tuulen huminaa poppelipuun kahisevissa lehdissä, lokkien rääkäisyjä, satakielen sirkutusta jossain kauwempana. Katseltiin merelle avautuvaa maisemaa, pilvetöntä, hämärää, kellansinistä taivasta, siloisia rantakallioita, muutamia rannassa kasvavia puita, yksinäistä soutajaa jossain kaukana aavalla selällä. Haisteltiin kesän täyteläistä tuoksua, jostain kauwempaa kantautuvaa hentoa savunhajua, mansikoita, joita olimme ottaneet piknikille läjäpäin. Sivelin rantakalliota, se oli kuin silkkiä sormieni välissä, kuin joku parantava luonnon voima.
Se oli kaunis hetki, elämäni kaunein. Silloin me tunsimme, kuinka olemme kesän lapsia, yhtä luonnon kanssa, yhtä toistemme kanssa. Sovimme, ettemme koskaan päästäisi irti meitä yhteen tiiviisti kietovasta langasta. Halasimme, hengitimme luontoa, meillä oli yhteinen syke.
Vasta nyt tajuan, että olen kadottanut sen sykkeen. Olen kadottanut heidät, kai samalla itsenikin.