Kävelen hitaasti henkeäsalpaavaa maisemaa katsellen laiturin nokkaan ja kastan jalkani viileään, raikkaaseen rantaveteen. Pian totun veden lämpötilaan, eikä se tunnu enää viileältä, vaan rauhoittavan lämpimältä. Tuntuu kuin vesi olisi osa minua, kuin jalkani kelluisivat jossain painottomuuden rajoilla. Iltapäiväaurinko lämmittää vaaleina laineilevia hiuksiani, ja hetken aikaa tuntuu kuin koko maailma olisi pysähtynyt tähän ohikiitävään, epätodelliseen hetkeen – ja kaikki olisi hyvin. Hyvin, hyvin, hyvin.
Riistän katseeni kuvankauniista järvimaisemasta ja sen sijaan annan silmieni vaeltaa rannan kaislikossa, jossa pikkusiskoni kahlaa kaislaryteikön keskellä punaisessa jumpsuitissaan. Kun liu’utan katsettani vielä rantaan asti, näen riehakkaiden pikkuveljieni kiljuvan ja juoksentelevan siellä. Sydämeeni läiskähtää äkillinen ilo, kun huomaan, kuinka onnellisia he ovat, mutta samassa se muuttuu tuskan pistoksi. Sinun piti olla tuntematta sitä, muistutan itseäni ja huokaan syvään.
Olen lakannut yrittämästä. Olen lakannut tuntemasta. Mutta silti minun pitää muistuttaa siitä itseäni päivä toisensa perään. Vaikka en tunne mitään, kolme neljäsosaa öistäni ovat itkuntäyteistä helvettiä. Vaikka en tunne mitään, romahdan jokaisen vessakäynnin yhteydessä kovalle kaakelilattialle tärisemään. Vaikka en tunne mitään, ranteeni hohkaa vapauttavaa kipua, kun veitsenterä tekee terävän jälkensä siihen. En saisi tehdä sitä, minun olisi pitänyt jo oppia. En saisi yrittää, tuntea, ajatella. Yrittää tuntea ajatella yrittää tuntea ajatella yrittäätunteaajatella.
Ajatella…
En ole oppinut läksyäni, sillä ajattelen usein. Ajattelen, että mitä olisin, jos yrittäisinkin. Mitä olisin, jos ottaisin itseäni niskasta kiinni ja vääntäisin hymyn kasvoilleni. Jos menisin juttelemaan vain ihmisille niin kuin kaikki minua sosiaalisesti taitavammat. Jos työntäisin tuskan taka-alalle ja yrittäisin vain elää normaalisti. Maksaisiko yrittäminen vaivan? Pitäisikö minun alkaa taistella?
Soimaan itseäni, sillä en saisi ajatella tällaisia. Olen vain varjo näkymätön haamu, eivätkä sellaiset ansaitse ajatella. Eivät ansaitse tuntea. Työnnän tunteeni sivuun, työnnän kaiken sivuun, kauas pois, keskityn vain hengittämään.
Sisään. Ulos. Sisään. Ulos.
Pieni ahven näykkäisee minua, mutta en tunne sitä. En saa tuntea sitä.
Sisään. Ulos. Sisään. Ulos.
Katselen syvänsinistä, tyyntä järvenpintaa. Täydellinen näky, mutta en tunne sen kauneutta. Mieleni tekee vain hypätä peilikirkkaaseen veteen ja antaa sen kuljettaa minut pois. Pois, pois, pois. Jäädä kellumaan järvenselälle ikuisiksi ajoiksi. Kukaan ei huomaisi, että lähden sen mukaan.
Päädyn kuitenkin vain huljuttelemaan turtana jalkojani alati virtaavassa järvivedessä. Kerran pelkuri, aina pelkuri.