Kuka on tuo, joka katsoo minua silmiin, kuka? Ketä oikein tuijotan sieluun asti? Asia vai eläin, hän vai se – kuinka voisin tietää? Vaikken periaatteessa voikaan, tiedän silti.
Sika, tuo eläin on ruvennut kiehtomaan minua kovasti. Kuinka se näyttääkin paljolti… Ihmiseltä. Kuinka se katsoo minua silmiin tasavertaisena. On pakko kääntää katse pois on pakko unhoittaa tässä maailmassa ei saa olla noin paljon tuskaa tarpeetonta kärsimystä tulevaisuus – mitä edes meillä on edessä? Mitä meille jää kun tuhoamme vertaisemme, mitä meille jää kun tuhoamme elinehtomme?
Vastatkaa! Mitä meille jää, mitä. Mitä jää, mitä jää.
Teitä ei kiinnosta. Ei tietenkään. Joudun setvimään tämänkin läpi yksin. Meidän lajimme piti olla yhteisöllinen, mutten pysty enää luottamaan siihen, kun tämä maailma on täynnä
pahaa
pahaa
pahaa
PAHAA
pahuutta
Toivonpilkahduksia?
Ei.
Niitäkin joskus näin mutta
se toivo on alkanut jo hiipumaan.
Vastaus kysymykseeni:
Ainut joka jää, on toivo.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin,
ihminen on toiveikas eläin, liian toiveikas
Me tuudittaudumme toivoon, siihen että muut saavat aikaan jotain uutta, kun toivon lähde on annettu viljelemme sitä
Pidämme kynsin hampain kiinni toivosta
Se on hyvä asia, tavallaan
joskus totuus vain jää toivon alle.
Ja me jatkamme:
syömme lihaa, autoilemme, syömme lihaa, autoilemme, toivomme, syömme lihaa, kulutamme, shoppailemme, syömme lihaa, autoilemme, syömme lihaa, shoppailemme, syömme, syömme, syömme
lihaa
emmekä muista
Unohdamme
haluamme unohtaa
Sika tuijottaa meitä porsitushäkistään. Käännämme katseemme, sillä emme kestä. Emme halua nähdä, mitä pahaa olemme saaneet aikaan.
Parempi tapa on? Ignoroida se. Miksi haluaisimmekaan muistaa?
Että sillä eläimellä on mieli, sillä on tunteet, aistimukset, oma ainutlaatuinen näkökulma maailmaan. Ettei se – hän – olekaan vain tuotetta. Sellaisen ajatteleminen tekee kipeää egollemme, eikö totta, eikö totta?
Ehkäpä…..
Tai ei. Kai se on vain naiivia, kai on vain sopeuduttava tähän julmaan, kivuliaaseen maailmaan.
Tuijotan itseäni peilistä. Pitkät, kaartuvat silmäripset, terveet, vaaleat hiukset, pisamia poskilla, hiukan kyömy nenä. Risaiset vaatteet, maalaislapselle tyypilliset, olen maalaislapsen stereotyyppi. Rehdin sikatilallisen tytär.
En ole koskaan ennen inhonnut itseäni, pitänyt rumana. Olen kutakuinkin nätti, jos meidän mittapuullamme vertaa. Mutta nyt…
Olen vaipumassa siihenkin kierteeseen. Miten voin hyväksyä tällaisen maailman, itseni, miten? Hyi vittu hyi vittu hyi vittu, saatan hokea itselleni tuntikausia, vuodattaa sitä tuskastuneisuutta, kun näkee kärsimystä eikä voi tehdä sille itse mitään, vuodattaa koko ihmiskunnan tuskaa
itkeä
itkeä
itkeä,
mutta niin,
ettei kukaan kuule,
itkeä
tukahdutetusti,
sillä muut eivät saa vahingossakaan tietää synneistään, minun on kannettava nekin.
Mitä muita vaihtoehtoja edes olisi
kuin pitää tällaista psykopaattista tuhoajaa rumana?
Mitä muita vaihtoehtoja olisi
kuin pitää koko ihmiskuntaa helvetin ällöttävän antropaattisena?
Mitä muita vaihtoehtoja?
Mitä muuta vaihtoehtoja kuin uskoa pahuuteen,
mitä muita vaihtoehtoja kuin katsoa päälleliimattujen hymyjen taakse,
mitä?
Olen pitkään etsinyt, vaan en löytänyt
sitä hyvää.
Ja loputon etsintä uuvuttaa,
loputon etsintä ilman löydöstä,
se saa tuskastumaan, tukehtumaan, kuolemaan
vähitellen.
Olen rehdin sikatilallisen tytär, joka inhoaa itseään, inhoaa lajiaan. Mutta joka löytää kauneuden niin porsaitaan imettävästä sikaemosta kuin soidintanssejaan esittävistä metsoista. Joka ehkä kuitenkin, jossain syvällä, on rakastunut elämään.
Elämä vain ei kanna oikeita reittejä, elämä on julma, ei anna oikeiden äänten tulla kuulluksi.
Olen rehdin sikatilallisen tytär, rehdin sikatilallisen, joka teurastaa julmasti sikojaan, kohtelee heitä tuotteena, rahavarantona, joka ei näe, sillä katsoo ohi silmien, joka vangitsee elollisen olennon vääränlaiseen elämään, julmaan. Sellaista on vaikea katsoa sivusta.
Rehdit sikatilalliset, rehdit lihantuottajat, rehdit. Ei siinä pitäisi olla vikaa tuottaa omalle lajikunnalleen ravintoa, eihän?
Ja silti, olen alkanut viettämään yhä enemmän aikaa katsoen sikoja suoraan silmiin, kohdaten oman julmuuteni, pohtien. Ehkä velloen. Ja lautaseeni en enää koske, se on varmaa. Olen rehdin sikatilallisen tytär, joka ei halua mussuttaa sikaa. Silti täytyy
oksennusreaktio
aina ällöttää, kun ajattelen,
mitä olen lautaseltani haarukoimassa.
Kun tungen lihaa suuhuni,
pureksin vailla makua,
tärkeintä on keskittyä siihen ettei muista
että se lautasella oleva on vain ja ainoastaan
lihaa
ei persoonallista, tuntevaa, mielellistä
sikaa
Ehkä se on peräisin edellisvuoden Klaarasta, ehkä Ruupertin jäänteitä, ehkä joltain aivan toiselta sikatilalta aivan toisen nimisestä siasta.
Sillä ei ole väliä, väliä on
että se on
SIKAA
Joten tässä sitä seison ilkosillani peilin edessä vapisten, ruoanpuutteesta kuihtunutta vartaloani tuijottaen, yrittäen ymmärtää, ehkä saamatta vastauksia, mutta yrittäen kuitenkin. En voi olla inhoamatta itseäni. Tätä vääristynyttä vartaloa, joka pitää mahalaukussaan toisen eläimen lihaa. En kerta kaikkiaan enää voi
en voi
en voi
en voi
ettekö te kuule
en voi
jatkaa
Pysähdyn.
Olen kaltereiden ympäröimä, aivan kuin sika, mutta toisenlaisten kaltereiden vanki. Tältä minusta tuntuu usein. Elämä pienen pienessä ahtaassa häkissä vailla vaihtoehtoista todellisuutta.
Ehkä me kaikki olemme loppujen lopuksi itsemme vangitsemia. Niin kauwan, kuin voimat eivät riitä kaltereiden murtamiseen. Olen yrittänyt jo pitkään, mutta
tänään huomaan ensimmäistä kertaa
että kalterit ovat hieman huterampia
että niiden takaa ehkä oikeasti pilkottaa valoa