Älä koskaan, ikinä kerro lapselle valhetta. Sillä lapsi ei epäile, lapsi sisäistää, lapsen mielessä palaa aina totuus.
Ja mitä sitten, kun myöhemmin saa kuulla, että sinulle totuuksiksi syötetyt valheet eivät olleetkaan totuuksia? Elämän peruspilarit järkkyvät, koko maailma järkkyy, murenee.
Aila oli vasta lapsi, viiden vanha, kun hän ensimmäistä kertaa epäili. Hän söi hyvillä mielin isin tekemää uutta ruokaa, maittavaa, lihaisaa keittoa. Sorsakeittoa. Jostain syystä kuitenkin epäilytti… Sorsa? Aila oli viime kesänä ruokkinut pullasorsaa ja sen poikasia kädeltä, hänellä oli leipä, jota hän oli murustellut kämmenelleen. Ja mökin sorsat, kesyjä kun olivat, huomasivat sen ja uivat rantaan. Laineisiin muotoutui uusi ura, suunta liikkua, kun emosorsa näytti poikasilleen reittiä, ja ne uivat pikkuisilla jaloillaan vanavedessä. Sorsat söivät kämmeneltä, nokkivat ruoan hellävaroen, ettei Ailaa sattuisi. Päivä päivältä sorsien otteet kävivät yhä kovemmiksi, mutta se ei Ailaa haitannut – Aila rakasti heitä, he rakastivat Ailaa, kaikki kulkivat samaa elonpolkua pitkin, se kai oli tärkeintä. Kun mökiltä sitten lähdettiin ja sorsat jouduttiin jättämään, Aila itki monta päivää.
Siksipä nyt Ailaa ihmetytti, miten hänen keitossaan saattoi olla sorsaa, sorsaa, sitä samaa lempeää eläintä, jollaisia hän oli mökin sileällä hiekkarannalla nähnyt. Ei kai se voinut olla samaa? Ei kai kukaan oikeasti niin tekisi? Ei kai…
Ailan henki salpautui. Itku pääsi ulos vuolaana, valittavana kaikuen.
”SORSAKEITTOA!? Onks tässä keitossa oikeesti semmosta sorsaa? Mitä me syötettiin mökillä?”
Alahuuli väpätti, Aila odotti vastausta. Odotti, halusi, halusi, sanokaa jo, sanokaa, ettei se ole oikeasta sorsasta! Vanhemmat vain vilkaisivat toisiaan neuvottomina.
Isä puhui karhealta äänellä: ”Voi kuule Aila, kyllä se sitä sorsaa on, sinisorsaa, mitä mökilläkin. Isi on käynyt sorsastamassa siellä. Mutta ei hätää, se elukka, jota sun keitossa on, on saanut elää hyvän elämän, oli jo kuolemaisillaan vanhuuteen, hyvä vaan oli päästää se päiviltä. Tosiaan… Se kuuluu luontoon, luonnon kiertokulkua, me ollaan metsästäjiä kuules.”
Ailan itku tukahtui. Hän yritti sisäistää, kasvot kipristyivät keksittyneeseen kurttuun, kun informaatio kulki hänen aivoihinsa jotenkin katkonaisesti. Sitten kasvot heltyivät, palautuivat normaaliin reippaaseen ilmeeseensä, Aila nyökkäsi pontevasti. Söi keiton loppuun mukisematta, söi jälkiruoaksi viipaloitua kananmunaa, lähti leikkimään muoviankoillaan, söi sorsakeittoa joka vuosi sen jälkeen. Ei koskaan enää kysynyt.
Silti Ailan painajaisiin tunkeutui kerta toisensa jälkeen kuva isistä vääntämässä mökin emosorsalta kaulaa sijoiltaan, luonnottomaan asentoon, poikasten silmitöntä kauhua heijastavat kasvot taustalla.
Sinä kesänä, jona Aila täytti 15, hän sai lähteä ensimmäistä kertaa isän matkassa sorsaan. Siellä oli joitain sukulaisiakin, joita Aila ei tuntenut, mutta jotka väänsivät karkeaa Pohjanmaata ja lemusivat tupakalta ja kaljalta. Ailaa ahdisti. Isä oli kyllä koulinut hänet kunnon tappajaksi, näyttänyt miten haulikkoa käytetään, sanonut, että metsästystilanteessa luonnolliset vaistot kyllä heräävät. Silti jokin pidätteli Ailaa. Rintaa puristi, Aila yritti hengittää, mutta se tuli ulos katkonaisena vinguntana. Hän muistutti itselleen, ettei saisi mennä paniikkiin, hän ei saisi itkeä minkään helvetin sorsien takia. Silti.
Ennen iltalentoa pidettiin kunnon kekkerit. Makkaroita paistettiin grillimökissä, heiteltiin metsästysläppää, naureskeltiin edellisten vuosien kömmähdyksille ja niille kerroille, kun sorsa oli syöksynyt kauniisti ja sulavasti suoraan kuoleman kitaan. Alkoholia kipattiin kunnolla, röhötettiin. Ailalle ei oikein maistunut.
Ennen veneeseen nousua isä taputti Ailaa selälle. ”Hyvin se menee, tyttö.” Aila hengitti syvään, otti haulikon käteensä, astui veneeseen.
Sorsia lensi kaikkialla, kuului aseiden laukauksia kaikkialta, pikkulinnut huusivat varoitusääniään, koko luonto oli sekaisin. Ailan olisi pitänyt tajuta, hänen olisi pitänyt vaatia isää kääntämään veneen, hänen ei olisi pitänyt olla täällä laisinkaan. Tappamassa. Hän oli kuitenkin itsepintainen, sitkeä, halusi todistaa isälle että pystyisi tähän. Olisi vahva.
Isän kaverit pamauttelivat jo. Muuallakin pamauteltiin. Sitten sorsa lensi aivan isän ja Ailan edestä linjassa, siihen oli vain noin 30 metrin matka.
”Ammu, Aila!”
Aila ei ehtinyt ajatella, laukaisi, hän näyttäisi kyllä. Tähtäsi suoraan sorsaan. Aila ehti nähdä sorsan ilmeen, kaukaakin hän näki kauhusta jäykistyneet kasvot, silmät. Hän jähmettyi. Haulikko putosi veneen lattialle, mutta sillä ei ollut väliä. Kymmenet, sadat haulit syöksyivät kohti sorsaa, ja yhtäkkiä Aila näki sorsassa kaikki tapaamansa sorsat, linnut, ihmiset. Mökin rannalla käynyt pullasorsa, kotipihan talitiaiset, heidän oma koiransa, kaverinsa Miljan kanat, kuolleen vaarin kasvot. Vaari! Pöllysi, hetkeen Aila ei nähnyt, ei kyennyt katsomaan, kun sorsa menetti henkensä ja tippui kuin rätti veteen, vaikka oli juuri elänyt, lentänyt, ollut vapaa. Niin helppoa se oli ollut. Toisen tappaminen. Kyseessä olisi voinut olla vaari, hänen oma vaarinsa, se oli kuitenkin sorsa, mutta silti Ailasta tuntui, että vaari katsoi jostakin, silti Aila tunsi sorsan kivun.
Aila ei hengittänyt. Hänestä ei ollut koskaan tuntunut tältä, hän kuolisi, kipu, raastava kipu, syyllisyys. Hän halusi oksentaa, halusi hukuttautua järveen, halusi kelata aikaa, halusi nähdä vaarin kasvot, halusi lohtua. Hän ei halunnut hyväksyntää teolleen, hän ei halunnut kuulla jostain kaukaa, muurin toiselta puolelta kantautuvia miesten kehuja. Hän ei halunnut. Hän ei kestänyt itseään, hän oli juuri tappanut, tappanut. Eivätkö nämä tajunneet, he kaikki olivat saatana murhaajia.
Hänkin.
Ja silloin Ailan perustukset järkkyivät. Hän tajusi, avasi silmänsä vihdoin maailmalle. Valhetta.
Herääminen sattui.