Soudan. Soudan aavalla ulapalla keskellä tyyntä valtamerta. On myöhäinen ilta, ja tunnelma on utuinen, hämyinen, koskematon. Kukaan tuskin on käynyt täällä, täällä on vain rajattomasti vettä ja pieni piste, joka olen minä. Sumu häilyy peilikirkkaan merenpinnan yllä, ja sen takaa kajastaa laskeva aurinko. Laskevan auringon taivaalle heijastamat värit muodostavat aivan oman palettinsa – on syvänsinistä, indigoa, liilaa, purppuraa…
Horisontti on tavoittamattomissa, ja on vain vettä silmänkantamattomiin, on niin monta suuntaa, jonne voisin meloa. Voin upottaa airon minne tahansa ympärilläni. Voin tähdätä matkani minne vain, mikä häämöttää kaukana horisontissa. Ja jos sinne on liian pitkä matka, voin aina kääntyä, tai pysähtyä levähtämään jollain luodolla.
Siksi nautin tästä. Tästä hetkestä. Soutamisesta. Sen tuottamasta vapaudentunteesta. Rauhasta sisuksissani. Ilta-auringon lämpöisistä säteistä ihollani. Vallasta.
Äkkiarvaamatta huomaan keskellä aavaa valtamerta tönöttävän talon. Se ei ollut siinä aiemmin, sen voin vannoa. Se on ikään kuin ilmestynyt eteeni tyhjästä, tuosta vain, ilman että olen ehtinyt itse edes alitajuisesti vaistota sen olemassaoloa näkökenttäni laitamilla. Ja nyt se tuntuu kutsuvan minua.
Minä pysäytän paattini. Pitäisikö minun vastata kutsuun?
Se talo ei näytä järin mukavalta, mitenkään houkuttelevalta. Siitä tuntuu tihkuvan ilmaan jotakin – hiuksenhienoja, mustia atomeita. Mutta ne mustat atomit tuntuvat peittyvän kaiken talon koristeellisuuden, hienostuneisuuden alle. Siellä näyttäisi olevan jopa tornihuone, miettikääpä sitä. Mitä se haittaisi, jos leikkisin hetken olevani siellä tornihuoneessa sen talon prinsessa?
Voisin jatkaa soutamistani, voisin kääntää veneeni minne tahansa toiseen suuntaan. Mutta ulappa tuntuu siinä hetkessä merkityksettömältä, kun näen edessäni jotain, mihin pysähtyä edes hetkeksi levähtämään, keräämään voimiaan. Niinpä soudan kohti taloa.
Tämä ei ole hyvä idea. Sisimpäni tietää sen.
Tuhahdan vain sille pienenpienelle äänelle.
Tarvitsen jotain, johon tukeutua, pysähtyä edes hetkeksi. Haluan unohtaa loputtoman aallokon, jonka keskellä en tiedä, minne päätyisin. Haluan jäädä tähän taloon asumaan, olla sen prinsessa. Luottaa siihen, että sen tukevat puurakenteet eivät petä jalkojeni alla. Haluan jotain pysyvää.
Mutta silti tiedän. Tämä ei ole hyvä idea. Tämä talo ei ole pysyvä. Pian huomaan sen koristeellisen julkisivun alta, että sen sisältä saattaa löytyä aikamoisesti hometta.
Harmi vain, että siinä vaiheessa paatin kääntäminen on jo liki mahdoton idea.