Istun liukkaalla, hauraan riitteen peittämällä puunoksalla, katson katulamppujen valaisemaa loskaista katua ja mietin. Täällä on kylmä, raikkaan viileä ilmavirta läpäisee toppatakkini, tunkeutuu lopulta ihonkin alle, ja hytisen. Painaudun yhä tiiviimmin lepotilassa uinuvaa puunrunkoa vasten, silitän paljaalla kämmenellä sen kaarnan uurteisia, ikivanhoja loveja, vaikka suonet sykkivätkin kylmän ilman purressa, raastaessa käsistä tunnon.
Koko elämästäni raastettiin tunto juuri tällaisilla inhottavilla syksyn loskakeleillä. Muistan vielä elävästi sen päivän.
Pompimme maasta irronneen hakkeen täyttämissä loskalätäköissä. Läts, läts, loska roiskui joka puolelle uusien keltaisten Hain saappaideni alla. Siskolla oli puolestaan punaiset, ainahan häntä nimitettiin vallattomaksi Pikku Myyksi – kyllä saappaidenkin piti sointua kokonaiskuvaan. Nauroimme hervottomasti, sillä rakastimme syksyä yli kaiken. Ensin lehtien kirjava meri, sitten tunnelmalliset pimeät illat, lopulta silmänkantamattomiin jatkuvat hulvattomat loskalätäköt. Paratiisi – se oli syksyn toinen nimi.
Lopulta olimme pomppineet itsemme uuvuksiin ja vajosimme vain reporankoina maahan, keskelle juuri levittämäämme loskalätäkköä. Nauroimme yhä katketaksemme, vesi tunki haalarin läpi piikitellen kuin hennosti ihoa vasten painetut neulankärjet, mutta emme välittäneet. Olisimme varmaan oikeasti nukahtaneet siihen paikkaan (kastumisvaarasta tuon taivaallista piittaamatta), ellemme olisi juuri sillä hetkellä kuulleet isän äänen kantautuvan jostain lämpimän talomme uumenista.
Eikä se ääni ollut isän tavallinen karhea ääni, josta ei saanut ikinä kitkettyä huumorinjyvästä pois. Se ääni oli nyt tipotiessään. Isä kutsui meitä aivan uudenlaisella surunkäheällä, murtuneella äänellä. Emme voineet olla tulematta.
Tiesimme odottaa jotain läpensä uutta, läpensä pahaa. Pahempaa kuin sängyn alla kummitteleva mörkö, jonka vuoksi minua tuolloin pelotti aina pujahtaa tutuntuoksuisten vällyjen alle iltasella. Mutta emme osanneet ikinä odottaa mitään tällaista.
“Äitille tuli pipi. Äiti jouduttiin viemään sairaalaan”, isä sai kähäistyä, ennen kuin hänen äänensä murtui, ja hän hautasi kädet kasvoihinsa peittääkseen kyyneleet.
Minäkin murruin, puhkesin kyyneleihin. Sillä tiesin kyllä, ettei sairaalaan viety kun pipi tuli. Kun pipi tuli, puhallettiin. Kun tapahtui jotain paljon pahempaa, johon Ison Pahan Suden voimakkainkaan puhallus ei tepsinyt, vietiin sairaalaan. Sairaalassa saatettiin myös kuolla, kuten mummille oli käynyt.
Isä kyllä vakuutti, että pian äidin pipiä oltaisiin puhalleltu sairaalassa ylen määrin, ja hän pääsisi kotiin entistä eheämpänä.
Mutta hän ei päässyt. Ei päässyt enää koskaan näkemään kotiaan, ei rakkaita lapsiaan. Emmekä me päässeet näkemään häntä – ennen kuin arkussa, naama maidonvalkeana, kuin ensilumi.
Ymmärrätkin varmaan, miksi minun jokainen syksyni siitä lähtien on ollut yhtä helvettiä, silmitöntä tuskaa.
Puristan puunrunkoa yhä tiukemmin, rystyset jo aikoja sitten tuntonsa menettäneinä. Kai yritän saada siitä turvaa, lohtua, kun en voi saada sitä enää äidistä. Muistaminen tekee kipeää, kyyneleet kihoavat väkisinkin silmänurkkiin. Painan kasvoni jääkylmää puunrunkoa vasten ja vuodatan tuskani ikivanhoihin ryppyihin. Kuinkakohan moni minua ennen on tehnyt näin, kuinkakohan monen ihmisen taakkaa puujätti joutuu kantamaan nyt harteillaan?
Kun lopulta nostan kasvoni ja pyyhin viimeisetkin kyyneleet kämmeniini, huomaan niiden sulattaneen puunrunkoon oman tarinansa. Kaksi toisistaan erilleen piirtynyttä sydäntä.