Se hauras lasimalja seisoo pöydällä ikään kuin juurtuneena siihen. Se koristaa taloa, luo tunnelmaa. Kun vieraat astuu peremmälle, ne huomaa sen ja kehuu sitä. Kehuu kauniiksi, vahvaksi, särkymättömäksi. Sanoo, että vaikka se heitettäisiin kalliolta alas, se ei rikkoutuisi. Se kestäisi kaiken, vaikka näyttää niin hauraalta. Jotenkin kaikki on siitä niin varmoja.
Ei ne tajua, ettei mikään ole särkymätöntä.
Mutta koska niiden mielestä se malja on, ne voi kohdella sitä, miten ne ikinä tahtoo. Ne heittelee sitä, ne testailee sen kestävyyttä. Ne kuljettaa sitä kaikkialle, esittelee ihan jokaiselle. Ne pudottaa sen kerta toisensa perään. Ajattelee, että se pirstoutuisi maahan, mutta vielä se kestää. Selviydyttyään hämmennyksestä ne sanoo sitä vahingoksi, lupaa ensi kerralla kantaa maljaa varovaisemmin. Mutta välittääkö ne lupauksistaan?
Koska sitä maljaa koetellaan yhtenään, ajan mittaan siihen alkaa muodostua hiuksenhienoja säröjä. Ei kukaan niitä vielä silloin huomaa, ei ihmiset osaa katsoa. Ne näkee vain pinnan, ei silmäile tarkemmin, koska mitä yksi pahainen lasimalja niille merkitsee? Ainahan sen voi korvata uudella, lähes identtisellä sellaisella.
Vasta kun hiuksenhienot säröt siinä maljassa alkavat eskaloitua halkeamiksi, ihmiset alkavat huomata jotain, nähdä vähän pintaa syvemmälle. Vaikka silloinkin ne yrittää olla tajuamatta, katselee mieluummin muualle, sinne, missä on ehjiä maljoja. Ne yrittää ignoorata sen faktan, että se yksi malja on rikkoutumassa. Ne miettii, että ehkä se korjautuu itsekseen – sillä aikaa, kun sitä ei katsota.
Niinpä ne päättää olla katsomatta, kehumatta, antamatta enää mitään huomiota. Ne pelkää liikaa, että se särkyy katseesta, tai kosketuksesta. Ne ei halua omalletunnolleen sen sirpaloitumista.
Niiden mielestä elämän pitäisi olla ruusuilla tanssimista, ja särkynyt malja vaan pudottaisi ne takaisin todellisuuteen – todellisuuteen, jota ne leikkii, ettei olisikaan. Se yksi hatarasti koossa pysyvä malja saattaisi särkeä niiden rikkumattoman taikamaailman. Sen maailman, jossa saa olla ainoastaan ehjä.
Vasta sinä päivänä, kun se malja lopulta putoaa pöydältä ja pirstoutuu tuhansiksi sirpaleiksi, ihmiset uskaltaa katsoa siihen päin. Ne yrittää epätoivoisesti keräillä sirpaleita, liimailla niitä yhteen kokonaiseksi lasimaljaksi. Ne yrittää saada sen takaisin ehjäksi. Ne pyytelee anteeksi, ettei edes huomanneet maljan muuttuneen niin hauraaksi. Ja yhtäkkiä – yhtäkkiä ne taas välittää.
Mutta miksi vasta silloin, kun on liian myöhäistä?