Mun unelmissa sä katsoit muhun, sä arvostit näkemääsi. Sä sait mut tuntemaan itseni vahvaksi, riittäväksi. Sä hymyilit mulle säteilevästi, kerroit välittäväsi. Sä autoit mua, kun mä olin romahtamassa. Mä saatoin vain itkeä vasten olkapäätäsi, mutta sun lämpösi tyrehdytti mun kyynelten tulvan. Sä katsoit aina eteenpäin, muistutit seuraavasta päivästä, joka olisi täynnä lämpöä ja hyvyyttä. Sä pitelit musta kiinni, ja mä pysyin kasassa sun ansiosta.
Mun unelmissa me rakastettiin, rakastettiin vaan niin lujaa. Me vietettiin yhdessä aikaa, kuljettiin käsi kädessä pitkin öisiä katuja. Me laulettiin, sekoiltiin, suudeltiin. Meitä katsottiin vinoon, paheksuen. Mutta me ei välitetty siitä, koska me elettiin omassa maailmassamme – siellä, missä kohtasivat vain meidän kahden katseet. Ja kuinka me katsottiinkaan toisiamme, kuinka me vahvistettiinkaan toisiamme, kuinka meistä huokui energiaa ympärillemme.
Mun unelmissa sä et satuttanut mua. Et katsonut mua halveksunta silmissäs kerta toisensa perään. Sä et saanut mua romahtamaan juuri, kun olisin tarvinnut tukea. Sä et ikinä pakottanut mua omaan tahtoosi, et pitänyt mua käskyläisenäsi. Sä et toistellut mulle, kuinka mä en ansainnut mitään hyvää. Kuinka outo, epänormaali mä olin. Sä et tuottanut mulle jatkuvaa ahdistusta, pahaa oloa. Sä et ajatellut vain sua itseäs ihan kuin mä olisin ollut silkkaa ilmaa. Sä et ollut se ihminen, jota vihasin, mutta jolle jouduin alistumaan.
No, aina voi unelmoida.