Kävelen reippain askelin kohti värikkäiden lehtien peittämää puistoa. Ellen näyttää olevan jo siellä, istuu ikälopulla penkillä jotenkin yksinäisen, eksyneen näköisenä. Miksihän Ellen oli ilmoittanut tapaavansa minut juuri täällä puistossa? Siksikö, että tämä oli juuri se samainen paikka, jossa oli muutama vuosi sitten jättänyt minut, kertonut kaunistelematta ajatuksistaan?
Sitä ennen olimme olleet aina kahdestaan, ainakin niin kauan kuin Ellen tiesi. Siitä lähtien, kun olin synnyttänyt hänet pienenä, rääkyvänä punanaamana. Olimme olleet niin läheisiä. Olimme katsoneet televisiosta yhdessä Hello Kittyä, leikkineet öitä myöten tyynysotaa, vaikka olisi pitänyt jo aikoja sitten mennä nukkumaan, keskustelleet arimmatkin salaisuudet läpi.
Mutta sitten… Sitä teki liian kipeää muistella.
Nyt Ellen katsoo minua tutkimaton ilme kasvoillaan. Mistä lähtien oman tyttäreni katse on muuttunut tavoittamattomaksi minulle? Veikkaan, että siitä lähtien, kun hän oli päättänyt, ettei olisi enää Ellen.
”Ellen”, hengähdän. Miten yhteen henkäykseen voikaan mahtua niin paljon tunnetta, ääneenlausumattomia ajatuksia?
”Väärä nimi”, hän oikaisee uhma silmissään, ei enää lainkaan eksyneen näköisenä.
”Tiedän, tiedän. Anteeksi. Tuntuu vain niin oudolta nähdä sut niin pitkästä aikaa”, saan kurkustani ulos ennen kyyneliä.
Olen ollut niin niin tyhmä. Niin tyhmä, kun olen päästänyt Ellenin menemään. Niin tyhmä, kun en ole yrittänyt suojella häntä yhtään tämän enempää. Niin tyhmä, kun olen vain epätoivoisesti yrittänyt pitää hänet omanani, mutta hän on luisunut vain yhä etäämmäs minusta. Lopulta lähtenyt kokonaan. Kuvittelen mielessäni, kuinka en päästäisi Elleniä enää koskaan menemään, sulkisin hänet syliini ikiajoiksi, vaihtaisin filmin taas aikaan, kun Ellen oli vielä pieni. Aikaan, jolloin saatoimme vielä katsoa niitä Hello Kitty -elokuvia yhdessä, leikkiä tyynysotaa ja letitellä toistemme selkään asti ulottuvia hiuksia.
Aikaan ennen kuin Ellen meni yläkouluun. Aikaan ennen Kuuraa.
Ellen keskeyttää ajatukseni: ”Mä tiedän, ettet sä hyväksy mua tällaisena kuin mä olen, mutta mä halusin tulla vain kertomaan, että mulla menee kaikki ihan hyvin. Mulla on oma asunto, tai siis en mä siellä yksin asu. Mulla on tyttöystävä, me ollaan harrastettu seksiäkin yhdessä, ja se on niin ihana. Ja se kutsuu mua vain mun oikealla nimellä.”
Kurkkuani kuristaa, jotenkin Ellenin sanat tuntuvat satuttavan niin paljon syvemmältä kuin kenenkään muun. Kuin niiden terävät kärjet pääsisivät kiemurtelemaan lukemattomien pintakerrosten läpi, suoraan ytimeen. ”Hyvä, että sulla menee hyvin”, saan kuiskatuksi, hengitykseni höyryää huurteisessa syysilmassa.
Sitten Ellen purskahtaa itkuun minun jo vollottaessani. Hän tarttuu minuun ja halaa, halaa niin lujaa, että kylkiluut rutistuvat. Ja minä vastaan halaukseen. Me kietoudumme yhteen, on vain äiti ja tytär, jotka ovat yhtä, lähteneet samoista juurista. Jotka eivät muista enää katkeruutta, erimielisyyttä, mustasukkaisuutta, ristiriitoja, eivät mitään muuta kuin sen, että ovat yhtä.
Ja me olemme. Halauksen välityksellä tunnen kaiken, minkä Ellen tuntee, ja Ellen tuntee kaiken, minkä minäkin tunnen. Ymmärrämme toisiamme. Se hali on ilon, surun, vihan, katkeruuden, tuskan, tukahdutettujen tunteiden hali. Se hali on metsän, järven, tähtitaivaan, kahden toisensa tuntevan ihmisen hali. Se hali on kaikki ne halit yhdessä, joita äiti ja tytär ikinä antavat toisilleen. Pikainen hali ennen töihinlähtöä. Kova rutistus huonon päivän jälkeen. Rohkeutta tuova halaus pahan painajaisen loputtua. Se hali on yhteenkuuluvuuden hali.
Se hali ei ole anteeksipyynnön hali.
Ellen irrottautuu nopeasti.
”Mä en voi halata sua enää. Mä en voi halata ihmistä, joka ei hyväksy mua Kuurana”, hän tuijottaa minua leiskuvin silmin.
”Kuule, sä voit olla ihan kuka tahansa. Mä en tuomitse sua Kuurana. Mutta kaikesta huolimatta sä olet mulle aina Ellen.”
”Tiesinhän mä sen”, Ellen katsoo minua olemuksessaan uhman lisäksi nyt myös lannistuneisuutta.
Ja sitten hän pinkaisee juoksuun. Pakoon maailmaa, pakoon tätä tilannetta, pakoon minua.
Miksi tämän piti olla näin vaikeaa? Miksen voinut tuntea enää sitä samaa vanhaa Elleniä? Tuntui kuin oma lapseni olisi riistetty minulta, ja tilalle olisi tuotu vain joku tuntematon. Kuura. Ei enää Elleniä.
Sitten, ihan yhtäkkiä, näen kaiken pikakelauksella Ellenin silmin. Epävarmuus itsestä, jonkin henkilön, kelle haluaisi uskoutua, etsiminen. Äiti, jolle lopulta uskoutuu, mutta joka ei ota lapsen tahtoa kuuleviin korviinsa. Salailua, tietoa siitä, ettei ole sallittu sellaisena kuin on. Tyttö, jota runnotaan väärään muottiin, jonka runnomista ei lopeteta, vaikka hän kuinka pyytäisi, itkisi, kertoisi tunteistaan. Tyttö, jota ei edes pitäisi kutsua tytöksi vastoin hänen tahtoaan. Tyttö, joka on menettänyt äidin, äiti joka on menettänyt tyttärensä. Ja itsensä.
Sävähdän. Tajuan tehneeni elämäni suurimman virheen, satuttaneeni tosissaan Elleniä, oikeammin Kuuraa.
”Kuura!” huudan hänen peräänsä rehellisemmin, tuskaisammin, repivämmin kuin koskaan.
Mutta hänen kiihkeät juoksuaskeleensa loskaisella asvaltilla ovat jo kaikonneet. Jos äiti on rikkonut tyttären, taitaa olla vain oikein, että tytär rikkoo myös äidin.