Tää keho. Tää keho. Mun keho, jota en kyllä haluaisi sanoa omakseni. Oon mä pahemmistakin nähnyt kuvia, mutta paremmista aika paljon enemmän.
Kyllä mä tunnen ne katseet, jotka heti mut nähdessään osuvat vatsanliepeille, reisiin. Ne naamat, joissa värähtää hetken aikaa inho, ennen kuin ne saavat perusilmeensä takaisin kasvoilleen.
Kyllä mä tiedän ne pojat, jotka heti naamakuvan laitettuani pyytävät kuvaa vartalosta. Ja heti sen saatuaan katoavat vain jonnekin, alkavat inhoamaan, koska heidän saamansa kuva ei ole täydellinen, treenattu hoikka. Se ei ole vartalo, jonka kanssa he haluaisivat harrastaa seksiä, ei kukaan halua seksiä läskin kanssa.
Kyllä mä tiedän ne tytöt, jotka keikistelee keskellä koulun käytävää omine napatoppeineen ja täydellisine vartaloineen kaikki luokan pojat kuolaamassa perässä. Jotka luo muhun halveksuvia katseita ja kuiskii turhankin kuuluvalla äänellä: “Kattokaas nyt noita reisiä, mitä helvettiä, kuka ees kehtaa näyttäytyä koulussa tommosilla?”
Ja kyllä mä tiedän nekin tytöt, jotka on laihduttaneet ihan äärimmilleen, ja silti vihaa itseään. Kunpa mä voisin edes olla joku niistä. Vaikka mä vihaisin itse itseäni, niin ehkä saisin kuitenkin muiden seuraa, edes jonkun joka tukisi.
Mä vaan vihaan itseäni, mun löllövatsaa, roikkuvia reisiä, paksuja pohkeita, rusinarintoja, persettä, joka ei ole tiukka alkuunkaan. Mä vihaan vihaan vihaan vihaan. Vihaan niin paljon että se sattuu. Se tuntuu sykkivänä kipuna. Toisinaan mä vaan mietin, olisko helpompaa olla enää kestämättä tätä kehoa. Kuitenki 14 vuotta, 5 kuukautta ja 26 päivää takana. Ehkä mä voisin aikuisena mennä rasvanpolttoon tai jotain, mutta siihen on vielä niin pitkästi aikaa. En mä kestä siihen asti. Mun on pakko jatkaa näin.
Niin, paitsi jos… Ei en mä halua edes ajatella sitä vaihtoehtoa vaikka se käykin yhä tiheämmin nykyisin mielessä. Ei.
Mä jatkan näin. Mä yritän välttää aterioita, kaloreita, ihan kaikkee mikä vois lihottaa entisestään. Mä yritän treenata vähintään sen 5 tuntii joka päivä jos sillä sais tiukan perseen ja sikspackin. Mut muutosta ei ainakaan vielä näy… Mun täytyy jatkaa, jatkaa, mun täytyy kestää tätä rääkkiä. Mutta mä en oo varma kestänkö. Mä en saa nykyisin enää ees illalla unta, mä mietin vain omaa kehoani, meen peilailemaan sitä keskellä yötä, itken tuskaisia kyyneliä oksentelen lavuaariin jos jotain oksennettavaa ees on. Tai sitte vaan käytän aikani mua parempien alastomien vartaloitten tuijottamiseen Pinterestistä ja itken häpeästä.
Tän ei pitäisi olla normaalia. Mun pitäisi lopettaa. Mut mitä muutakaan mä voisin tehdä? Mä haluan laihtua vittu mä en kestä itseäni enää näin.
Mä astun puntarille. 58,9 kiloa. 3 kiloa edellisestä viikosta. Mun keho oikein kihisee innostuksesta. Se on niin ihana tunne, kun näkee painonsa pienentyneen vaa’alla. Ainoa tyydyttävä hetki tän helvetin keskellä. Ja sekin tyydytys tuntuu jotenkin sairaalloiselta.