Se hetki kun me tavattiin ensimmäistä kertaa. Visiitti Starbucksissa, sä hääräämässä sun työs ympärillä, mä juomassa mun sinkkukahvejani. Kun se kahvimuki sitten kaatui, sä kiiruhdit mun luokse, nostit sen ylös, pyyhit läikkyneet kahvit, hymyilit mulle pikaisesti, ja se tuntui ikuisuudelta. Mä olin pelkkä sun asiakkaas. Mut siitä hetkestä lähtien sä olit mulle koko maailma.
Se hetki kun sä pyysit mua mun elämän ekoille treffeille. Kun Starbucks-jutusteluista oli tullut jo tapa. Kun mä tilasin mun laten, sen pohjaan oli kiinnitetty lappu. ”Heii. Tuuks huomenna ulos klo 12? Voitais mennä vaikka jonnekki syömään?” Mun suu loksahti auki, sä hymyilit mulle tiskin takaa sun kauneinta hymyäs, joka oli jonkilainen sekoitus mansikkapirtelöä, Taylor Swiftin biisejä ja talven ensimmäisiä jäitä.
Se hetki kun me luisteltiin yhdessä järven jäällä. Tähtitaivas loisti yllämme. Tietenkin, tietenkin säkin olit taitoluistelija, todella hyvä sellainen. Me tanssittiin mitä kaunein kuutamotanssi luistinten päällä sinä yönä. Meijän liikkeet, rytmit meni täysin yhteen. Me pyörittiin vinhasti pirueteissa, liu’uttiin käsikynkässä yhä pidemmälle järven selälle, meillä oli aivan uudenlainen yhteys. Me oltiin jääprinsessoja, sinä yönä saduista tuli mulle totta.
Se hetki kun me oltiin sängyssä ensimmäistä kertaa. Eka me syötiin mozzarellatikkuja kynttilänvalossa ja juteltiin syvällisiä. Sitten sä nousit pöydästä, kuiskasit mun korvaan: ”Tästä illasta tulee erityinen.” Me käveltiin teijän makkariin, ensin me vaan kuunneltiin ulkoa kantautuvaa tuulen huminaa ja vielä keittiössä hiljaisella soivaa musikkia. Sitten me riisuttiin vaatteet kuin yhteisestä merkistä ja kietouduttiin toisiimme. Sä hivelit mun selkää, mun vatsaa, mun rintoja. Mä painoin huuleni sun kaulalle. Me tunnusteltiin, kokeiltiin. Pikkuhiljaa me löydettiin yhteinen rytmi, yhteinen kieli. Siitä illasta tosiaan tuli erityinen.
Se hetki kun mä ensimmäistä kertaa näin, kuinka hajalla sä olit. Kun sä yhtäkkiä kesken suutelun vain purskahdit itkuun. Vuolaaseen valtameri-itkuun, varmaan sydäntäraastavimpaan, mitä olin kuunaan kuullut. Mä kysyin, mikä on, kulta. Ja sä kerroit. Sä et pystynyt puhumaan oikein mitään, mutta mulle riitti se, että sä kuiskasit mun korvaan: ”Mä olen rikki.” Mä hyssyttelin sua, kerroin että kaikki menisi vielä parempaan suuntaan. Ainoa asia, jota sä hoit, oli että sä tarviit jotain jolla satuttaa, jotain jolla rankaista. Mä en antanut sun rankaista itseäsi.
Se hetki kun sä hajotit paikkoja meillä. Sä huusit kiljuit itkit heittelit laseja. Sä raivosit karjuit hajotit hajotit raivosit karjuit. Sä vedit sun laukusta esiin partaveitsen terän ja sä viilsit. Syvää jälkeä. Tuskaa tuskaa tuskaa helvetillistä tuskaa. Muakin sä sohaisit kun yritin estää sua. Ja sä jatkoit. Viilsit raivosit hajotit huusit huusit raivosit viilsit hajotit raivosit huusit huusit. Kunnes sanoit: ”Mä olen vitun väsynyt.” Ja nukahdit mun syliin.
Se hetki kun mä heräsin yhden todella raskaan illan jälkeisenä aamuna sun vierestä, mutta sä et liikkunutkaan. Sä olit jättänyt vain lapun, jossa luki: Kiitos rakas kaikesta, mutta mun oli mentävä <3 Ei musta ollut korjaamaan sua, ei tietenkään.