Siitä on tosi pitkään
(me oltiin eskarissa, kaiketi)
mutta mä muistan kristallinkirkkaasti:
Ne oli ensimmäisiä kesäisiä päiviä
linnut lauloi, aurinko paistoi, hento tuulenvire puhalsi
lapset päiväkodin pihalla kirmasi
paitsi mä
Mä istuin yksin siinä pihalla, yhdellä penkillä,
koska mun paras kaveri Salla oli kipeenä
ja no, mä olin vähän ujo
en mä uskaltanu muitten kanssa leikkiä
Joten mä vaan tuijotin sitä pihaa
sen kaikkia kauniita yksityiskohtia
tää oli niitä harvoja paikkoja, joissa nähtiin kauneus
Toki mä katsoin myös mitä mun päiväkotitoverit puuhasi
no, Väinö ja Veikko puhalsi saippuakuplia
Thulan ja Sebastian leikki taas niitten Sonicia
(ihan tosi, en tiedä miten ne sitä niin paljon fanitti
Thulanin synttäreilläki oli ollu Sonic-kakku)
ja mun pikkusisko hyppi sen kavereitten kanssa hyppynarua
Ei paikkaa jonne mennä
ei porukkaa johon kuulua
– miten se oli mulle jo sillon noin tuttua?
Siinä mä vaan istuin
kuuntelin punarinnan laulua
vaikka paniikki mun rinnassa otti
yhä
enemmän
tilaa
Ja
sitten,
ihan yhtäkkiä,
Aaretti
istui mun viereen
Aaretti oli mun kaa myös
samassa eskariryhmässä,
mutta ei oltu kai silti edes puhuttu
se oli jotenkin vetäytyvä
(olinhan mäkin mutta joo)
Se haroi hiuksiaan,
otti eskarivihkonsa esiin,
alkoi esitellä piirustuksiaan
Ja mä ajattelin:
Vitsi se on taiteellinen
vaikka ehkä just ja just tiesin mitä taide tarkottaa
Aluksi mua vähän jännitti
tai ainakin mun sydän pam-pam-pamppaili
kuten sanoin, mä olin vähän ujo
Mut pikkuhiljaa aloin rentoutua
sydän takoi kylläkin,
mut aivot oli usvassa
ja
me
istuttiin
siinä
oli lämmin
oli kesä
Hiljaisuudessa me katsottiin Aaretin piirustuksia
ei me tarvittu sanoja
Lopuksi mä kuitenkin sanoin: ”Noi on hienoja”
Ja Aaretti väläytti mulle ihanan hymyn
aidon, kauniin, ainutlaatuisen
Mä hymyilin takaisin
Ja hymyilin vielä silloinkin kun se oli lähtenyt
*
Kuten sanoin, siitä on aikaa
pitkästi
aika kultaa muistot
ja sitä rataa
mutta mä en voi olla ajattelematta….
Okei, storytime,
Aaretti on mun koulussa
Mä olin unohtanut ton kaiken niin pitkäksi aikaa,
en mä ollu ajatellu koko Aarettia
me ei oltu puhuttu enää eskarissa,
se oli menny eri kouluun ykköselle,
miks me muka oltais pidetty yhteyttä?
MUTTA
Kun mä menin seiskalle
ja vaihdoin koulua,
niin ekana päivänä mä näin sen ruokailussa
ja silloin mä muistin
Muistaakohan sekin?
Se ei ollu muuttunu
samat kasvot,
sama suu sama nenä samat tähtisilmät
samanlainen kävelytyyli
ja älkää kysykö, miten muistan sen kaiken,
mut se on syöpyny mun aivoihin
Ja arvatkaa mitä?
Se natusti sitä näkkärinpalaa ruokalassa
ihan samalla tavalla
kuin sillon eskarissa meidän ”voimaleipää”
SE OLI NIIIIIIIIN NIIN
SULOISTA
Silloin mun sydän löi volttia,
mutta mä huomasin
että jokin oli muuttunut
jokin oli eri lailla
Muutaman päivän tarkkailulla kaikki selkeni:
se oli vitun epävarma
se oltiin latistettu
sen ei oltu annettu
olla se
Mä en voinu olla huomaamatta sitä tapaa, jolla
se istui ruokalassa, huppu pään päälle vedettynä,
yrittäen olla näkymätön
Enkä mä voinu olla huomaamatta sitä, kuinka
se aina kävellessään vilkuili taakseen
kuin säikky jänis
tai sitä kuinka sen naama oli
ihan violetti, mustelmilla, runneltu
Kerran mä kuulin,
kun joku käytävällä
teki sille pahaa
kun olin itse koulun vessassa
”Vitun friikki”
Vitun friikki
V-I-T-U-N- F-R-I-I-K-K-I
isku
”Tappaisit ittes”
tappaisit ittes
T-A-P-P-A-I-S-I-T- I-T-T-E-S
toinen isku
ja älähdys
Mä en kestänyt kuunnella,
mutta en voinu mennä väliin
joten peitin korvat
itkin
Valutin vuolaita kyyneleitä ja panikoin
enkä menny seuraavalle tunnille
Mua sattui
sattui sattuu
ihan vitusti
Sattuu
Mua sattuu nähdä, kuinka
se on joka päivä entistä säikympi,
joka päivä kavahtaa yhä pienemmästä
Sattuu nähdä kuinka se ottaa joka päivä
ruokalassa yhä pienemmän määrän
Sattuu nähdä kuinka se kuihtuu mun silmissä,
kuinka siihen tehdyt jäljet vain syvenee ja syvenee
Sattuu nähdä, kuinka sen ilme
on päivä päivältä
entistä toivottomampi, suupielet kaartuneet entistäkin alaspäin
Mutta silti,
mä muistan yhä
miltä se näytti
kun sen kasvoilla paistoi hymy