Jouluyö, juhlayö, päättynyt kaik’ on työ….
Joululaulut soivat taustalla, kun leikin Amyn kanssa piilosta. Olen juuri avannut kaapin oven ja löytänyt tämän pienen veitikan lymyilemästä vaatteitten takaa. ”Hyvä piilo, mutta nyt on sun vuoro laskea. Eikä sitten huijata!” muistutan ja katson häntä merkitsevästi.
Amy puhkeaa hillittömään kikatukseen. ”Hei, mulle huijaaminen on ihan sallittua. Mä olen nuorempi ja nuoremmat saa huijata tommosia vanhuksia!” Ja hän nauraa lisää.
Hymy leviää väkisinkin minunkin kasvoilleni. Olen kyllä onnekas, kun minulla on näin ihana serkku. Näemme vain pari kertaa vuodessa, mutta meidän välillämme on aivan erityinen side. Tietenkin meillä on kuusi vuotta ikäeroa, mutta… Kuka sellaisesta piittaisi? Hänen seurassaan minusta tuntuu kuin olisin itsekin lapsi, kuin en olisi vielä käynyt läpi sitä kaikkea, mistä ei jouluna oikein viitsi edes puhua. Taannun hänen seurassaan. Se on aina tuntunut samalta, aina. Siitä lähtien, kun opetin puhumaan hänet pikkuvauwana, me olemme olleet erottamattomat. Olen niin onnekas, niin onnekas, kun minulla on yhtä kultainen serkku kuin Amy…
”Hei, mitä sä siinä tökötät? Mä lasken!!”
”Okeiokei, mä menen piiloon. Laske rauhassa, Veitikka!”
Amy muljauttaa silmiään. Tiedän, että tuo nimi ärsyttää häntä, mutta se tulee minulta ihan luonnostaan. Sellainenhan hän on – pieni, hyväntahtoinen veitikka. Rakas, joka ei tajuakaan kuinka kultainen on.
Amy on alkanut laskemaan kuuluvalla äänellä – joskin liian nopeasti, itse laskin varmaan kaksi kertaa hitaammin, eli hänellä oli kaksi kertaa paremmat mahdollisuudet päästä piiloon… Ärsyttää, mutta en nyt hentoa alkaa valittamaan – jouluaatto ja kaikkea. Sitä paitsi nyt on löydettävä piilo. Piilo, piilo, piilo. Missä voisi olla piilopaikkoja? Hmm.
Kävelen kylpyhuoneeseen. Yhdellä kierroksella hän piileskeli saunan lauteiden alla, mutta mites tuo pesukone ja sen vieressä olevat vaatelaatikot? Bingo! Niitä hän ei ole tainnut onnekseni tajuta, ja nyt mestaripiiloni onkin selvä. Kömmin vaatelaatikon ja pesukoneen väliin, siirrän vielä laatikkoa pikkuisen niin, ettei pesuhuoneeseen kurkistettuaan voi mitenkään nähdä tänne. Hahah, täydellistä. Olen niin varma, ettei hän ikinä tule löytämään minua. Vähän ahdasta, mutta mitäs pienistä? Tämä on tärkeämpää.
Sanoinhan minä, että Amylla on taannuttavat vaikutukset. Ja ne vaikutukset ovat lähes ylitsepääsemättömiä jouluisin… Mutta olenhan minä ottanut piilosen aina tosissani, ja minusta on enemmän kuin ihanaa, että joku ottaa sen vielä kanssani tarpeeksi vakavasti. Koulukavereista ei ihan olisi sellaiseen… Tarkoitan, eivätkö muut minun ikäiseni pyöri puoleenyöhön asti Prismalla ja kiehnää poikien kainaloissa? Minä puolestani leikin 8-vuotiaiden kanssa piilosta, luen yli 1000 vuotta sitten julkaistuja klassikkokirjoja ja kuuntelen joululauluja pahimpaan ahdistukseeni.
Niin… Joululaulut. Ne ihan oikeasti ovat viisaita, kauniita, niin tunnelmallisia. Siis oletteko koskaan kuunnelleet joululaulua niin, että miettisitte ihan tosissanne sen sanomaa? Joululauluissa on useimmin hyvinkin syvällinen sanoma – ei, en nyt tarkoita mitään Last Christmas -pilipalia, vaan yli sata vuotta vanhoja, perinteisiä suomalaisia joululauluja. Ne ovat niin herkkiä, mutta toiveikkaita. Useimmiten niiden sanoma on juuri toiveikas – elämä voi olla synkkää, mutta me löydämme sen keskeltä edes yhden päivän, jolloin rauha lepää yllämme. Ne ovat niin totta, jouluna jokin ihmeellinen rauhan ja yhdessäolon huntu tosiaan laskeutuu yllemme – joulun taika, joulun tunnelma, mikä ikinä. Mutta sen takia rakastan joulua. Muut eivät ymmärrä jouluintoiluani (tietenkään, eivät muut yleensäkään ymmärrä mitään mielenkiinnonkohteistani, joten peitän ne normaalisti), mutta ihan totta, kai nyt vuoden ainoaa päivää, jolloin voi oikeasti hengittää, saa odottaa ja juhlistaa?
Havahdun ajatuksistani, kun kylppärin jäykän puuoven takaa kuuluu rapinaa. Amy taitaa ensin katsoa kylppäriin johtavan takkahuoneen ja sitten vasta tulla tänne. Kuulostelen hetken Amyn askeleita ja turhautuneita huokailuja, kunnes kuulen puuoven kalahtavan ja Amyn takkuisen, mustan hiuspehkon ilmestyvän oviaukkoon. Olen juuri sellaisessa kulmassa, että näen mainiosti tarkkailla hänen toimiaan, mutta hän ei millään oman viattomuutensa kultaisimmankaan taikavoiman avulla voi nähdä minua. Tunnen voitonriemun sykkivän suonissani, mutta pidätän hengitystäni. Hän ei saa kuulla minusta pihaustakaan. Entä jos vaikka…
MUTTA EI. Hah, minähän sanoin! Hän ei edes tarkista kylpyhuonetta millään tasolla, vaan menee suoraan saunaan. Kai hän ajattelee, ettei täällä ole mitään potentiaalisia piilopaikkoja. Hän on väärässä hän on väärässä hän on väärässä minähän olen juuri täällä piilossa eikä hän tajua miten hän ei tajua hahahah. Meinaan purskahtaa nauruun, mikä olisi vain ilmainen äänimerkki piilosessa, mutta tukahdutan äkillisen euforianpurkauksen hihaani. Ei, en anna hänen voittaa näin helpolla, minä olen kuules se piilosmestari…
Hän luovuttaa saunankin suhteen, lähtee kylppäristä ja sulkee oven perässään. ”Kakka, sä et oo missään!” kuulen hänen kiroavan suuttumuksissaan ja meinaan purskahtaa jo toisen kerran tämän kierroksen aikana nauruun. Nautin nyt tästä vahvasta voitonriemusta, jota tunnen näin selkeästi vain ja ainoastaan silloin, kun joku on piilosessa käynyt piilopaikkani vieressä, muttei ole silti huomannut minua. Se on oikeasti aikamoinen voitto ja saavutus! Tunnen olevani niin vahva niin vahva niin voimissani ja niin onnellinen onnellinen edes kerran vuodessa.
Kunnes: ”ÄÄNIMERKKI!!!”
Hittolainen. Hiton hiton hittolainen, kiroan mielessäni. Ärtymyksen sykähdykset kulkevat suonissani. On niin julkeaa, NIIN JULKEAA, käyttää sellaista veruketta kuin äänimerkki piilosleikissä. Olen aina vihannut äänimerkkejä. A-I-N-A. Ihan pienestä pitäen. Minä en ole koskaan ollut se, joka on ensin katsastanut kaikki paikat vähän sinne päin ja sitten pikaisen läpikäynnin jälkeen pyytänyt äänimerkkiä ja löytänyt kaikki samantien. Ei, minä olen aina ollut se joka etsii tunnollisesti ja huolellisesti ja lopulta, vaikka sitten tuntienkin etsinnän jälkeen, löytää viimeisetkin piileskelijät nurkistaan. Siksi minua raivostuttavatkin ihmiset, niin kuin Amy, jotka eivät ole yhtä kärsivällisiä ja pyytävät äänimerkkiä… Älkääkä yrittäkö selittääkään, että hän on minua nuorempi, ei mene läpi. Minäkin olin hänen ikäisenään paljon, paljon kärsivällisempi, nykylapset eivät vain ole tarpeeksi kärsivällisiä, koska puhelimet. Jep, puhelimet ovat syypää varmaan kaikkeen. Miettikää nyt vaikka yhteiskuntaa, jolla ei olisi tietoakaan puhelimista, kuinka paljon onnellisempia olisimmekaan.
Pysyn hiljaa.
Amy huutaa uudestaan: ”ÄÄNIMERKKIIII!!!” (Nyt tosin oktaavia voimakkaammin ja ärsyyntyneemmällä äänellä.)
Pysyn yhä vain hiljaa.
Amy ei huuda enää. Mitään ei kuulu enää, paitsi aikuisten iloinen jouluhääräys keittiössä.
Joo, totta kai täällä on muitakin kuin minä ja Amy. Olemme meidän isovanhempiemme, Heidin ja Hannun, luona. On meidän jouluperinteemme käydä täällä jok’ikinen vuosi, eikä siitä ole luistettu sitten sen talven, kun olin viisi ja aivan sanoinkuvaamattoman järkyttävässä oksennustaudissa, emmekä olisi voineet edes kuvitella mitään matkustamista. Joka tapauksessa, täällä on siis mummo ja pappa, vanhempani sekä Amyn äiti – joo, hänen isänsä laita onkin vähän surullisempi tarina, että ehkä ei nyt jouluna… Se, että me kaikki olemme kerääntyneet tänne joulunajaksi, tekee tunnelmasta niin ihanan kotoisen ja lämpimän. Kuin olisimme aina asuneet yhdessä ja tämä olisi meidän kotimme. Se on yksi niistä joulurauhan vaikutuksista, joista puhuin.
Pian kuulen keittiön suunnalta huudon: ”Aura, nyt joulupöytään! Kaikki odottavat sinua täällä!” Mutta hetkonen… Kaikki? Amy siis myös? Hemmetti se kakara luovuttaa helpolla.
Kömmin ulos piilostani – se on hiukan vaivalloista. Oikeasti, lapset, nauttikaa vielä siitä, kun olette pieniä ja mahdutte kaikkialle. Kun lantio on jo leveä ja muodot kasvavat jatkuvasti, tulee piilosenkin leikkimisestä hieman kivuliasta, vaikka sen kuinka tosissaan ottaisi.
Sitten, kun olen saanut sullottua toisenkin jalkani ulos pesukoneen takaa, juoksen keittiöön. ”Luovuttaja, luovuttaja, LUOVUTTAJAAAAA!!!” lällätän tervetuliaisiksi, ja Amy näyttää minulle kieltä. Hän istuu todella mielenosoituksellisesti äitinsä Amiran sylissä, hänen silmänsäkin tuntuvat hehkuvan: Mitäs itse otat tämän aina niin vakavasti.
Hetken minua ärsyttää, mutta sieraimet täyttävä riisipuuron tuoksu ikään kuin turruttaa ärtymykseni. Täyteläinen, kermainen riisipuuro ja puuron makua vahvistava sekä oman raikkaan arominsa ateriaan tuova hedelmäsoppa – voiko parempaa olla? Plus manteli, tietenkin. Minulla ja Amylla on aina siitäkin hyvin vakavamielinen kilpailu, kumpi saa mantelin ja sitä kautta toiveen. Minä olen pikkuisen taikauskoinen, ja jouluhan nyt vasta taianomaista aikaa onkin, joten oikeasti uskon vähän siihen toiveeseen, tai ainakin se on merkityksellinen minulle.
”Saisko jo sitä riisipuuroa?” kysyn nyt jo tyynemmällä äänellä, kuitenkin suorasukaisesti.
”Noo, äläs nyt hoppuile. Täällä talossa vallitsee arvojärjestys, ja siinä ensimmäisenä tulevat vanhimmat. Kunnioita aina vanhempiasi, Aura” äiti virnistelee kuin tämä olisi hauskaakin. Jopa mummo ja pappa puhkeavat naurunremakkaan, varmaan ovat mukana samassa juonessa hekin. No okei, kyllä minunkin suupieleni nousevat vähän ylöspäin, mutta ihan pikkuisen vain.
”Hyvä on, hyvä on. Ottakaa.”
”Voi kun tästä penkistä nyt ensin pääsisi ylös”, pappa vitsailee.
”Ei, ei sinun vanhoja niveliäsi tarvitse rasittaa, minä tarjoan!” äiti kiirehtii väliin. Ja koko pöytä nauraa pitkään ja makeasti.
Ja niin äiti tarjoilee joulupuuron ensiksi papalle ja mummolle, sitten hänelle, isälle ja Amiralle… Ja looooputtomalta tuntuvan puurontuoksuisen odotuksen jälkeen vihdoin myös minulle. Ja aivan vimppa viimeisenä Amylle. Virnistän hänelle, ja hän näyttää happamalta.
Sitten alkaa armoton puuronlusikointikilpailu. Ensimmäinen lautanen menee hujauksessa, eikä tunnu vielä missään – tosin onnistun kaatamaan puolet sopasta varta vasten hankitun punaisen joulupöytäliinan päälle, ja äidillä on hujauksessa rätti kädessä. Sitten toinen, alkaa jo vähän tekemään tiukkaa, mutta mantelia ei näy eikä kuulu. Tiukat katseet vaihtuvat. Minä olen lappamassa jo kolmatta ja Amy toista annostaan, kun kuulemme isän voitonriemuisen huudon ja tiedämme, että peli on pelattu.
”MANTELI! MANTELI! MANTELI!” isä hihkuu kovaan ääneen. Hänkin osaa tarpeen tullen heltyä lapseksi – oikeastaan hän tekee sitä vähän liiankin usein.
Minä ja Amy näytämme pitkää nenää ja nousemme mielenosoituksellisesti pöydästä, mutta äiti tulee toppuuttelemaan meitä ja istumme taas aloillemme (Amy Amiran syliin, tietenkin).
”No toivo nyt jotain, äläkä siinä fleksaa sun mantelillas!” kiukkuan, hymynkare suupielissä tosin. Amy nyökyttelee vakavana.
”Hmmm… No mä toivon… Mä toivon… Ihanaa joulua ja tulevaa vuotta kaikille tästä pöydästä!”
”Ei sun sitä ääneen pitäny sanoa!” Amy huudahtaa ja lyö omaa otsaansa isän tyhmyyden merkiksi.
Kaikki purskahtavat nauruun. Lämpimään, sydämelliseen nauruun, josta ei tule loppua. Pappa hohottaa, mummo hirnuu, Amira nauraa hienostuneesti suu käden edessä, Amy hihittää, minä vain hingun ja tyrskyn epämääräisesti… Mutta ketään ei tuomita, ei katsota syyttävin ilmein. Kaikki omine nauruineen ja tapoineen hyväksytään, pidetään yhtä, ollaan perhettä. Lämpö. Se on sitä joulun taikaa.
Silloin ovelta kuuluu koputus.